Iloisia juttuja III   By: Kaapro Jääskeläinen (1862-1932)

Kirj.

Kaapro Jääskeläinen

Vihtori Kosonen, Helsinki, 1908.

SISÄLLYS:

Reservimuistoja Pyhiinvaellus 19:llä vuosisadalla Liinaharja Hurskas vaimo Käynti Tuovilanlahden Korkeallakoskella Matkalla Viipuriin Vekseli Kaksi iltaa taivaassa Pahoille pojille ojennukseksi "Rahat tai henki!" Esa Huttusen "talvisesonki" Pyhäjärvi Raittiuskokouksessa Miksi Mari lähti meiltä

RESERVIMUISTOJA.

Suomen väljälahkeiset, valkoiset reservimiehen housut ennättivät jo sulkea syliinsä useamman kuin yhden parin kirjallisesti sivistyneitä ja kirjallisella kyvyllä varustettuja sääriä taikka oikeastaan tämmöisellä sivistyksellä ja kyvyllä lahjoitettujen miesten sääriä. Suomalaisen yleisön luettavaksi on näet jo tätä ennen ilmestynyt niin hyvästi kirjoitettuja muistelmia minkä mistäkin reservikomppaniasta, ettei senlaatuinen kirjallisuus enää kaipaisi minulta mitään lisäystä.

Mutta kaikilla ihmisillä on omat heikkoutensa. Minä tahtoisin niin mielelläni kertoa sille pienelle Kaaprolle, joka joskus tulee sanomaan minua isoisäkseen, että minäkin olen ollut sotamiehenä, valmiina uhraamaan ensimäisen ja viimeisen veripisarani isänmaan ja valtaistuimen puolesta. Tahtoisin nähdä, kuinka tämän sankarisuvun kolmannella polvella silmät palaisivat, kun hänelle urhon äänellä lausuisin:

"Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin."

Vaan terveyteni on murtunut, ja toiveet kolmannesta Kaaprosta vielä niin kaukaiset, etten ole varma, ehdinkö sanoa tätä hänelle suullisesti, ennenkuin minut kutsutaan täältä pois, niihin sotajoukkoihin joissa ei ainoastaan housut ja voimistelupaidat, vaan myös virkatakit ja sinellitkin ovat hohtavan valkoiset.

Näyttää siis olevan parasta varmuuden vuoksi koettaa panna paperille ja siten pelastaa minun kanssani hautaan menemästä joitakin näkemiäni, kuulemiani ja kokemuksiani reservikasarmissa. Jos ne eivät ole omiansa virittämään sotaista henkeä tuossa kolmannen polven Kaaprossa, niin ei kaikki syy ole minussa, vaan osa on itse niissä oloissa.

KASARMIIN TULTUA. ENSIMÄISET TUTTAVUUDET.

Tyhjää, kylmää, kolkkoa, pimeänlaista. Ei ketä käskeä, ei yhtä piian palleroa. Pane itse oljet polsteriisi, polsteri hinkaloosi, hae itse juotavasi sekin on vettä, ei muuta.

Vähitellen kasarmi kansoittuu. Väännäksen jonkinnäköistä ukkoa: suutaria, räätäliä, renkiä, talon jälliä, herran heikaletta. Viulujakin on joillakuilla, ketä lienevät kylän pelaria; heittiömiehiä kait. Vielä toki on kello tallella taskussani. Pannaan vaan polkaksi, kylmähän täällä on.

Uhkeita miehiä nuo aliupseerit. Kenen heistä saanee lähimmäksi päällikökseen. Täytyy varoilta antaa heidän voittaa sormikoukussa itsekunkin.

Talosta iltanen. Puuro näköjään riittää. Maitoa määrältä. Vieläkö tässä ruokaluvut? Mutta onhan kruunulla aikaa.

Ja sitte maata. Hitto tässä kotia muistelkoon! Kyll' on kova vuode, ja peite kuin hevosloimi. Pari sataa miestä yksien seinäin sisällä, kaikkea säätyä, sama vapaus kaikilla. Tympeyttää vähän tämä "kansallishenki." Olisipa saanut olla puuroakin määrältä.

Aamusella viedään tukka kuin vesileipäläisiltä. Sitte selkään kruunun hallava takki, jalkaan housut. Ja minkälaiset housut! Liiviä ei anneta. Vähänpä tulee tälle kesälle taskuja. Takissakaan ei ole kuin yksi, vuorissa. Saappaat sangen neliskulmaiset, päälliset ainoastaan hiukan ohuemmat kuin anturat. Ja leukalappu aikuisille miehille! Vyö vielä, "hihnainen vyö", sinelli ja lakki kuin marjatuohinen.

"Jopa on tuolla Korpelaisella päätä! Tässä nyt on komppanian suurin lakki, joka riittäisi silppukoriksi pikku taloon, mutta hänellä se on kuin olisi tulitikkulaatikko päälaella."