Iltalampun ääressä I   By: Unknown (1856-1928)

Kirj.

Aina [Edith Forssman]

Suomentanut Vihtori Peltonen

Werner Söderström, Porvoo, 1893.

SISÄLTÖ:

Lintujen jouluvirsi Uskonheimolaisia Turvaton Magna Ensi kertaa Erään naisen vaiheet

LINTUJEN JOULUVIRSI.

Pastori seisoi työhuoneensa ikkunassa, katsellen talvista maisemaa, joka välkkyi ilta auringon viimmeisen viivähtävän heijastuksen valossa. Jouluaatto oli käsissä ja koko luonto oli verhoutunut juhlapukuun, valkoisena hohti huura pensaissa ja puissa ja läheisestä kirkosta, jonka korkea torni jyrkästi kuvastui valoisaa taivasta vasten, kaikui kellojen soitto juhlallisena alkavan aaton merkiksi. Turhaan haki kuitenkin ulkona vallitsevan rauhan heijastusta tämän yksinäisen miehen kasvoilla, joka veltosti, milt'ei tylsästi katseli eteensä, suun ollessa suonenvetoisesti ikäänkuin tuskan väänteihin sulkeuneena.

Mitäpä se häneen koski, jos seisoikin metsä siinä tarumaisessa loisteessa, jos kimeltikin talvinen taivas mitä kirkkaimmissa väreissä, jos ilmoittivatkin kellot joulun, tuon iloisen, rakkaan, siunatun joulun saapuneeksi. Tuolla hiljaisessa nurkkakamarissa, valkoisilla uutimilla verhotun ikkunan takana, lepäsi hänen pieni, punaposkinen tyttönsä kalpeana kalman kouristamana.

Lyhyt, mutta kova oli ollut pienokaisen kuolonkamppaus, se oli tullut niin odottamatta, niin kiihkeällä, ja nyt se oli loppunut pikku "valkotukka", kuten hän mielellään lasta nimitteli, lepäsi nyt äänettä ja liikkumatta valkoisella patjallaan. Hän oli äsken seisonut ja katsellut lasta siellä kamarissa; kuoleman ankarasta majesteettiudesta ei näkynyt jälkeäkään noilla kauniilla kasvoilla; ainoastaan lapsuuden viaton rauha kuvastui niiden pehmeissä piirteissä näytti siltä kuin olisi hän vaan nukkunut. Hetken aikaa oli hän kuvitellut tämmöistä mielessään, mutta samalla oli hän jälleen huomannut tuon kolkon, tyhjän todellisuuden. Sitten oli hän kääntynyt pois ja hiljaa sulkenut oven. Nyt seisoi hän täällä työhuoneessaan, tuijottaen ulos ikkunasta; hän oli vetäynyt tänne joulupäivä saarnaansa miettiäkseen, mutta se oli hänelle mahdotonta. Huomenna piti hänen tuolla vanhassa, rakkaassa kirkossa julistaa saarnatuolistaan joulun siunattua evankeliumia lukuisalle kansanjoukolle, ja kuitenkin oli hän nyt siinä tilassa, joka kristitylle on kaikista kauhein hän oli kapinassa Jumalaansa vastaan.

Minkä tähden, kyseli hän tavan takaa itseltänsä, minkä tähden oli Jumala riistänyt häneltä hänen ainoan, hellästi lemmityn lapsensa, sehän oli kovaa, aivan julmaa. Kylän juopotteleva räätäli oli saanut pitää kaikki seitsemän lastansa, oliko tämä, joka tuskin koskaan näki selvää päivää, paremmin sen ansainnut kuin hän, joka kaiken ikänsä oli koettanut vaeltaa Herran käskyjen jälkeen. Se oli todellakin kovaa; hän melkein närkästyi vaimoonsa, joka niin nöyrästi saattoi taipua surua kantamaan ja suudella tuota kurittavaa kättä, sillä hänessä itsessään riehui hyrskyisen meren tapainen hillimätön, hurja uhka ja hän oli kristitty pappi. Tämä se juuri viilsikin hänen sydäntänsä terävän miekan tavoin.

Ikkunaan, jonka ääressä hän seisoi, oli laitettu pieni, sisältäpäin helposti aukeneva luukku, ja ulkopuolella oli lauta, jolle saattoi ripotella jyviä linnuille. Kuinka usein olikaan hän, pikku tyttönsä käsivarrellaan, seisonut siinä katselemassa miten halukkaasti pienet tiaiset ja kotivarpuset nokkelivat ripotettuja jyviä, ja mielihyvällä nähnyt "valkotukkansa" ihastelevan lintusten sieviä liikkeitä ja pirteitä mustia silmiä. Nytkin piiperteli pari pientä tiitistä odotellen laudalla, kääntelivät vilkkaasti päitään ja tirkistivät ikkunasta sisään.