Iltalampun ääressä II Uusia kertomuksia   By: Unknown (1856-1928)

Uusia kertomuksia

Kirj.

Aina [Edith Forssman]

Suomentanut Teuvo Pakkala

Söderström ja Kumpp., Helsinki, 1895.

SISÄLLYS:

Koti Muistoruno Rakkaudesta Vanha Maija Taistelu olemassa olosta Isoäidin tanssikengät Liikalainen Tulevaisuuden eteen

KOTI.

Joulukertomus.

Tervehtii jo meitä Joulu armainen.

Pyydän anteeksi, hyvä rouva, minä en huomannut teitä heti tässä tungoksessa, tohtori kumarsi ja ojensi nuorelle professorin rouvalle kätensä tervehdykseksi. Täällä junalla on todella sellainen tungos, kun kaikki ihmiset sulloutuvat matkalle aivan kuin hullut ja ihan kuin koko pitkänä vuonna ei olisi muuta sopivaa matkustuspäivää kuin joulukuun kahdeskymmenesneljäs päivä.

Te laskette leikkiä, tohtori Nord. Onhan luonnollista, että kaikki haluavat kotia joululle.

Joilla nimittäin on koti, rouvani. Minä en satu olemaan niitä valituita.

Noo, minkävuoksi sitten olette meidän kanssamme täällä tungoksessa tänään? nuori rouva kysyi ja katsoi tohtoriin lapsellisilla, kirkkailla silmillään.

Virkavelvollisuus vaatii, hyvä rouva. Minun pitää mennä tarkastamaan ruumista, kun nimittäin muuan vanha juoppo ukontynkä on tavattu hengettömänä hiekkakuopassa eivätkä asianomaiset ole voineet ymmärtää kuoleman syytä.

Uh, niin inhoittavaa!

Niin, anteeksi suoravaisuuteni, tiedättehän entuudestaan, että olen materialisti, joka otan elämän ja olot siltä kannalta. Mutta teillä varmaan on miellyttävämpi matkan päämaali; minne on matka, jos saan kysyä, lasten ja kukkasten kera?

Me matkustamme kotia äitini luo, joululle lapsuuteni kotiin. Ja kun mieheni ei joutanut aikaisemmin lähtemään, niin lykkäytyi matkamme täksi päiväksi. Asemalta on vielä pitkä taival Koivuniemeen, joksi rakasta kotitaloani sanotaan, vaan hevoset ovat meitä vastassa, niin että kaikessa tapauksessa pääsemme perille joulukuusen sytytykselle!

Hänen äänensä soi ihastusta ja silmistä ääretön, vaan salattu riemu loisti.

Tohtori oli istahtanut vaunun sohvan päädylle ja loi terävillä silmillään tarkastavan katseen vastapäätä istuvan rouvan raikkaalle, heleälle ja nuorekkaalle muodolle.

Katsokaas! professorin rouva sanoi, joka samassa kääntyi katsomaan ikkunasta, Tuollainen sankka lumisade. Maa pukeutuu juhlapukuun, ja kautta koko maan siunataan erinomaista rekikeliä. Pehmoinen, puhdas lumi on joulun runoutta, huurteisissa metsissä, joissa talvitaivaan tähdet kimaltelevat lumikiteissä, niissä on tunnelmaa; reki liukuu liukkailla teillä niinkuin satumaassa ja kulkusten helinä illan hiljaisuudessa on kuin kaukaista laulua jouluilosta tuhansissa kaukaisissa kodeissa Suomen syrjäisillä seuduilla.

Tohtori katsoi häneen hymyillen:

Tehän runoilette, hyvä rouva!

En ensinkään, minä vain kerron, miltä tuntuu matkustaa kotia. Sitten naimisiin tultuani en ole ollut joulua äitini luona kaikki muistoni ovat kouluajoilta, kun tultiin kotia juhlille. On ollut aina mitä estettä milloinkin joulumatkalle, etupäässä pienten lastemme hoito, vaan kaiken aikaa olen ikävöinyt sinne, hyvänen aika miten olen kaihonnut! Hän puristi kätensä yhteen ja katseli ohikiitäviä seutuja: Minusta tuntuu, että juna menee niin hitaasti. Hän hymyili ja nyökytti päätään professorille, joka istui sohvalla toisella puolen vaunua ja huvitteli vanhinta lastansa vaaleaveristä, viisivuotiasta poikaa näyttämällä ja selittämällä kuvia muutamasta joululehdestä.

Miehenikin ikävöipi maalle sanoi nuori rouva hyväilevällä äänellä. Hän tarvitsee lepoa ankaran työnsä jälkeen, ja siellä kotonani onkin niin suloisen rauhallista. Te hymyilette minulle, herra tohtori. Teistä on innostukseni naurettavaa ja käsittämätöntä, sen näen ivallisesta katseestanne, vaan suokaa anteeksi, minä en tänään voi ajatella enkä puhella muusta kuin yhdestä ainoasta asiasta!