Iltapuhteeksi I Kokoelma pieniä kertomuksia   By: Santeri Ivalo (1866-1937)

Kokoelma pieniä kertomuksia

Kirj.

SANTERI IVALO [nimellä Santeri Ingman]

Werner Söderström, Porvoo, 1891.

SISÄLLYS:

Puolukassa Rajoilla Koulutyttö Vanha juttu Ruiskahvi Hännätön vasikka Hienoa rakkautta Tulo kotiin Itkuja Mesenaatti Kunnia olkoon Viides päivä heinäkuuta Sillalla Nuku rauhassa Juopunut Huoneen haussa Siltä väliltä Viimeisessä tingassa Ystäväni ulkolainen Kummituksia Huonemies Vielä siihen mitä rakkautta...! Kuun pimeneminen Matalassa

PUOLUKASSA.

Taasko nuo lapset ovat olleet aholla luvatta laukkomassa. Ei niille näy olevan apua, jos ei joskus vitsaa heilauta. Siellä rämpivät päiväkaudet, liottavat vähätkin kenkäpahasensa, repivät vaatteensa ja saavat siellä kylmässä syksysateessa yskät ja muut taudit.

Mutta mehän olimme marjassa, äiti.

Marjassa te... Sinäkin Mikko marjassa, tuommoinen nassakan tappi, joka tuskin yllät marjaa varresta ottamaan! Mutta sitä pitää juoksennella toisten isompain jäljissä, vaikk'ei matkassa pysyisikään.

Pysynpähän. Noin ison ropposellisen olen poiminut.

Näytä, no kaikkia! Eikö lie rikkoja ja raakasia astian täydeltä. Jos nyt joskus kävisittekin ja toisitte oikeita marjoja, mutta mitäs noista puolukan pahasista on, vaikka niitä kapoittain kantaisitte. Niin, nyt värisette vilusta, raukat!

Lapset seisoivat lieden luona ja lämmittelivät kontettuneita käsiään. Siinä tungeskeli pikku Mikkokin pyylevänä ja teerevänä toisten joukossa ja taputteli kiukaan laitaan luonnottoman suuria saappaitaan, joissa vesi sisällä lotisi. Mutta ilo loisti silmästä, ja tyytyväisenä hän piteli kädessään tuohista, jonka hän ihan yksin oli poiminut kukkuroilleen puolukoita. Eikä hänen järjentynkänsä riittänyt mitenkään käsittämään, ettei hänellä siinä olisi todistus miehen työstä. Toiset, vanhemmat, joilla oli paljon suuremmat astiat, mittailivat niitä ja kinailivat, kenellä enin.

Äiti oli olevinaan suutuksissaan, toruili ja tuskaili, mutta sen näki sentään, ettei hän kovinkaan tosissaan ollut vihaisena. Hän vain tahtoi ylläpitää perheessään tarpeellista kuria ja järjestystä ja esiintyi senvuoksi ulkonaisesti ankarana ja taipumattomana, niinkuin tulee kelvollisen kasvattajan. Hyppiessään tuvassa edestakaisin moninaisissa toimissaan hän nuhteli lapsukaisia ja opetti:

Ja kenelle te luulette olevan hyötyä noista puolukoistanne? Kuka niitä syöpi muut kuin te itse ja porsaat? Jos te johonkin kykenisitte, niin tarvittaisiin teidän apuanne tässä talossa todempaankin kuin juoksentelemaan pitkin soita ja kankaita.

Mutta vaari, joka istui ikkunan pielessä ja paikkaili nuotan perää, hän otti puolustaakseen pienokaisia.

Antaa lasten juosta, hän sanoi, kunhan jotakin ovat tekevinään, parempi se on kuin jos joutilaina kylällä vetelehtisivät ja oppisivat laiskuuteen ja kaikkinaiseen ilkeyteen. Eihän noista vielä pahaisista ole nuotallekaan eikä muuhunkaan vakavampaan, marjassa ovat aivan omiaan.

Marjassa jos olivat tai eivät, yks'kaikki. Jo on tuo vaarikin leikkisä: mitä se luulee merkittävän noilla raakaisilla puolukoilla, joita kantelevat kakarat.

Vaikk'ei merkittäisikään, kunhan ovat toimessa ja tottuvat jotakin tekemään. Vielä se koituu heillekin vakavamman työn aika, ja silloin on hyvä, että omasta halustaan ovat lapsuudesta saakka harjaantuneet matkassa olemaan. Kerätkää vain, lapset, marjoja, kerätkää paljon. Kauppamiehessä jo kuulutaan ostettavan puolukoitakin, maksetaan parikymmentä penniä kapalta, hyvä on sekin lapsen ansioksi.

Maksettaneenko mitään tuommoisista raakain sekaisista, en usko.

Miksei, kun perataan, erotetaan rikat pois ja raakaset.

Ja silloin ei taida jäädä paljon jäljelle. Ei, vaari kulta, ei taida sekään lyödä leiville.