Iltapuhteeksi II Kokoelma pieniä kertomuksia   By: Santeri Ivalo (1866-1937)

Kokoelma pieniä kertomuksia

Kirj.

SANTERI IVALO [nimellä Santeri Ingman]

Werner Söderström, Porvoo, 1895.

SISÄLLYS:

ELÄMÄTÄ JA LUONTOA:

Myöhästyneitä pirstaleita Aamunen unelma Syytinkivaari Hei juu! Säästä! Mätäkuun juttu Kotionnea Lepotunti Kuolemaan tuomittu

JUTTUJA:

Kanala Huhuinniemi Toista kosi Harvinaista mustasukkaisuutta Kaksi suurta harria Myrsky merellä Lemminkäisen retki Saareen Matin päivät

MATKA KASKUJA:

Tunti Upsalassa Tunnelmain maassa Pikajunalla kesäkuumalla Pariisitar Habit noir

ELÄMÄTÄ JA LUONTOA

MYÖHÄSTYNEITÄ PIRSTALEITA.

Ainesten uudistuminen on luonnon ijäisten, lahjomattomain lakien määräämä. Eikä luonto suvaitse kehityksenään mitään aukkoa eikä seisahdusta. Kaiken koko suuressa luomakunnassa täytyy muuttua ja vaihtaa muotoansa, syntyä, elää ja kuolla syntyäkseen ja elääkseen uudelleen ja taas vaihtuakseen uusiin muotoihin. Se on säännöllistä, se on pakollista tuo luonnon uudistuminen. Ihminenkin, luomisen herra, uudistuu ja vaihtuu myötään sanotaan ihmisruumiin aina seitsemän vuoden perästä olevan kokonaan uuden, ihmispolvet vaihtuvat, kansat uudistuvat, ihmiskunta uudistuu. Vanhan täytyy siirtyä uuden tieltä, se on luonnon laki.

Kansojen uudistumista merkitään aikakausien vaihtumisella. Kun yksi aikakausi on loppuun kuluttanut voimansa, kykynsä, »ainesmääränsä», siirtyy se pois toisen, uuden tieltä. Tuo siirtyminen tapautuu tavallisesti vähitellen, kehityksen verkkasessa kulussa, väliin vain on tuo uudistuminen rutompaa, järkyttävämpää ja läpitunkevampaa. Erinäiset ihmishengen suuret voitot sysäävät silloin yhtäkkiä vanhan aikakauden syrjään ja synnyttävät uuden, jolla on uudet muodot, uudet riennot, uudet elämisen ehdot. Ja kansat kokonaisuudessaan, niiden kaikki osat ja nivellykset, seuraavat joko tieten tai tietämättään tuon uudistumisen mukana, niiden elämisen suunta on pakosta kääntynyt uusille urille.

Vaan jos voisi ajatella, että ihmisruumiseen, sen määräaikanaan täydellisesti uudistuttuaan, vielä voisi jäädä jäseniin tai lihaksiin kitumaan ja kiusaamaan joku myöhästynyt, itsepintainen piste tai pirstale »vanhaa ihmistä», jokin viivästynyt, sitkeä molekyli, niin olisi kai se selitettävä samalla tavalla, kuin se tosiasia, että aina jaksonkäänteessä jää vanhasta ja edesmenneestä aikakaudesta jälelle uuden aikakauden elimistöön eräitä myöhästyneitä, piintyneesti uudistumattomia pisteitä ja aineskipeneitä.

Sellaisia jää aina, voisi melkein sanoa, että sekin on luonnon laki. Väliin niitä ei niin selvästi näekään. Kun ainesten vaihtuminen kansojen elämässä on vitkasta, on useinkin vaikea sanoa, milloin mikin kohta ei ole aikoinaan uudistunut ja milloin sen vaihtumisvuoro vielä on edessäpäin. Vaan toisenvuoron, kun uudistuminen on ollut läpikäyvää ja voimakasta, näkee aivan selvästi uudessa yhteiskunnassa sellaisia yksikseenjääneitä, perin myöhästyneitä kipeneitä, jotka mustuneina ja käsnäisinä silmäänpistävästi paistavat uudessa ympäristössään ja jotka tuskin enää näyttävät voivankaan uudistua, vaan tuntuvat vähitellen, hyvin vitkaan, hiertyvän pois, kuoleutuvan ja katoovan.

Niiden olemus tuntuu silloin tuiki surulliselta, epätoivoiselta, mutta samalla naurettavalta. Uusi yhteiskunta ei voi säälimättä niitä katsella, ei säälimättä, mutta ei myöskään myhähtämättä.

Vaan ottakaamme, niinkuin lääkäri tekee, sellaisen käsnän hyppystemme väliin, leikataan se auki ja tutkitaan se, katsotaan, minkälainen elin se on ollut vanhassa yhteiskunnassa ja minkälainen se on uudessa. Me matkustamme ainoastaan johonkin meidän vanhoista, pienistä rannikkokaupungeistamme, useita on välillä, ja tarkastelemme sen tehtävää ja merkitystä ennen ja nyt, ennen, isien aikoina ja nyt, poikien aikana.