Itämeren risteilijä   By: Viktor Rydberg (1828-1895)

Kirj.

Viktor Rydberg

Suomentanut [Fribytaren på Östersjön] Emil Mannstén

Kirjassa tavattavat runokappaleet on Opettaja Eni Tamminen suomentanut.

Otava, Helsinki, 1899.

SISÄLLYS:

I. Yö meren rannalla II. Kustaa Drake III. Metsästysmaja IV. Tanssiaiset V. Lumimyrsky VI. Elli VII. Kuulustelu VIII. Majatalo IX. Salaisuuksien uuni X. Eräs iltaseura XI. Inkvisiittori XII. Kaksi yhtymystä XIII. Laamanni Juhana XIV. Tapahtumat kehittyvät XV. Aadolf Skytte Tukholmassa XVI. Noitatutkinnat XVII. Epäonnistunut vallankaappaus XVIII. Merellä XIX. Loppu

I.

Yö meren rannalla.

Söödermanlannissa, lähellä merta, suunnilleen pari peninkulmaa Tukholmasta on Sjövik niminen tila, joka ennen oli vanhalle Drake suvulle kuuluva herraskartano, mutta nyt on talonpoikaistalona.

Muutamat tiilensekaiset sorakasat osottavat nyt enää kolmikymmenvuotisen sodan saaliina kohonneen herraskartanon seisontasijaa. Auralla on jo vuosimääriä kynnetty sitä maata, joka ennen oli Sjövikin linnanpihana.

Merta lähinnä oleva osa maatilaa oli kuusitoista sataluvun keskipalkoilla metsänä, jossa ainoastaan paikoittain oli raivattu alaa uudisviljelyksille. Metsän läpi kulki tie herraskartanon satamaan. Sjövikin herrat käyttivät näet hyödykseen aatelistolle vakuutettua oikeutta tullitta viedä tilojensa tuotteet ulkomaille.

Kuutamoyönä syksyllä v. 1661 kulki matkamies tätä yksinäistä tietä. Hän oli, suojellakseen itseänsä yökylmältä, kääriytynyt viittaan ja leveälierinen hattu verhosi hänen päätään. Tultuansa lähelle vähäistä satamaa poikkesi hän tieltä polulle, joka oikealla suikerteli kallioiden välitse. Polku päättyi ränstyneen ladon ääreen, mutta mies kulki edelleen, kunnes hän tuli ylänteelle, josta avautui vapaa näköala merelle ja rantaseudulle.

Tähän hän pysähtyi ja katseli meren aavalle ulapalle, joka tyvenenä ja peilikirkkaana, sieltä täältä metsäisten saarten pirstomana, välkkyi kuutamossa.

Vähän matkaa rannasta näkyi ankkuroituna kuunarin tapainen alus, jonka sirotekoinen taklaus kuvastui meren hopealle hohtaviin laineisiin. Sekavaa ihmisäänten sorinaa, kuuluen laivan kannelta päin, soi hänen korviinsa, ja tähän hälinään sulautui meren yksitoikkoinen loiske rantakallioita vastaan.

Mies seisoi kotvasen liikkumatta, katse tähdättynä laivaan. Hän aprikoi itsekseen.

Ja ikäänkuin hankkiaksensa siksi aikaa, kuin ajatuksensa oli toimessa, myöskin käsillensä jotakin tehtävää, heitti hän taaksepäin viittansa, otti vyöstänsä pistoolin, tarkasti lukkoa, punnitsi asetta kädessään ja pisti sen jälleen vyöhönsä.

Sitten hän vei merkinantopillin huulilleen ja puhalsi kimakan, yölintujen kirinän kaltaisen äänen. Sitä toisteli kallioiden kaiku.

Kohta sen jälkeen kuului samallainen vihellys kallioiden puolelta lähinnä meren rantaa. Hattureuhkanaan ja kaapuun puettu mies ilmausi kallioiden välistä ja kiipesi kukkulalle, jolla outo mies seisoi.

Ovatko valmistukset tehdyt? kysyi jälkimäinen, kun äsken saapunut seisoi hänen edessään ja paljasti ahavoituneet, arpien ja naarmojen rumentamat kasvonsa.

Ovat, vastasi tämä, mutta vieläkin kerran uskallan pyytää teitä, kapteeni, että ajattelisitte...

Kaikki on tarkoin tuumittu, Ruys ystävä, sanoi kapteeniksi kutsuttu, tehden kärsimättömän liikkeen. Oletko tutkinut veden syvyyttä?

Se on tarpeeksi syvää, vastasi Ruys.

Ja ovatko kaikki miehet laivassa koossa?

Joka mies.

Entäpä onko kukaan käynyt maissa sen jälkeen, kun tähän ankkuroitsivat?