Joululahjat   By: Theodolinda Hahnsson (1838-1919)

Kirjoittanut: Th. Hahnsson

Ensimmäisen kerran julkaissut G. W. Edlund 1891.

Porin kaupungin, viidennessä kaupungin osassa oli pieni talo vähän Linnankadun varrella, jossa tämän talon omistaja, eräs porvarinleski, asui tyttärensä kanssa. Hän kyllä oli talon omistaja, mutta kuitenkin hänellä itsellään oli vain kaksi pientä kammaria ja kyökki asuttavana; kaikki muut huoneet hän oli vuokrannut eräälle "tirehtöörille". Sen, mitä leski huoneistaan vuokraa sai, täytyi riittää hänelle ja hänen lapsilleen vuoden elin varaksi. Siihenpä se kyllä menikin niin tasan, ettei leski kunnolla jaksanut estää taloansa rappeutumasta, sillä ainapa hänen myöskin tuli auttaa poikaansa, joka oli ylioppilaana. Poika, joka luki ahkeraan ja eli säästäväisesti, koetti itsekkin ansaita tuloja, mutta kukapa ei tiedä, joka vain pääkaupungissa on elänyt, miten siellä rahat säästäenkin liukuvat käsistä. Kesän hän oli ollut koti opettajana maalla eräässä perheessä, mutta syyslukukauden hän sitten taas Helsingissä kävi luennoilla. Tätä nuorta ylioppilasta äiti ja sisar nyt odottivat kotia jouluksi. He koettivat saada nuot pienet huoneensa niin sieviksi kuin suinkin, jotta poika niissä hyvin viihtyisi.

"Äiti", sanoi tyttö, "nyt ovat uutimet valmiit, mutta kyllä olenkin saanut niitä ahkeraan ommella. Kukapa luulisi, että ne ovat vain kahvisäkkikankaasta. Kun nämät asettelen Erkin vuoteen eteen, niin tämä etukammari näyttää oikein sievältä ja Erkki saa oman pienen nurkkakammion. Mitä uutimen kannatin maksoi?"

"Kymmenen markkaa puuseppä siitä otti. Siinä oli sitten haat ja kaikki. Määlyt hän pani seinään myöskin samalla maksulla."

"Mutta mitähän Erkki sanoo, kun näkee nämä uutimet ja miten sievän yökammion ne hänelle muodostavat?"

"Sanoo, että sinä olet hyvä lapsi, iloitset kaikesta pienimmästäkin, mitä käsilläsi kokoon saat. Kylläpä minua monta kertaa on surettanut, kun en ole sinulle saattanut sellaista sivistystä hankkia, kuin muut nykyajan nuoret tytöt saavat; mutta kun ei ollut varaa antaa molempien mennä kouluun, olen pitänyt toki tärkeämpänä, että Erkki saa opintojansa jatkaa. Hän meitä kuitenkin kykenee sitten elättämään, jos maailmassa tarpeeseen tulemme."

"Olkaa huoleti, äiti, minä olen aivan tyytyväinen. En minä kaipaa mitään. Erkki kotona ollessaan opettaa ja neuvoo minua sellaisissa asioissa, joita koulussa opitaan, vaikka hän tietysti ei niin paljoa ennätä. Äiti minua opettaa talouden toimiin, ja korutöitä opin, kun katselen, miten muut nuoret niitä tekevät."

"Hyvää päivää, Kerttu! Tuletko luistelemaan? Mandi tulee myöskin", kysyi nuori lukiolainen, joka nyt astui sisään. Hänen vanhempansa asuivat lesken talossa ja poika oli äskettäin palannut Turusta joululomaa viettämään.

"En nyt jouda. Erkki tulee kohta kotiin ja siksi meillä täytyy olla joulu valmis."

"Erkki, aina vain Erkki. Ikään kuin ei muita ihmisiä olisi maailmassakaan! Eilen sinä et tullut sen vuoksi, ettei Erkki ollut kotona, jotta olisit hänen saanut suojeliaksesi muka. Nyt on Mandi sisareni mukana, mutta taas on Erkki estämässä."

"Mene vain, Kerttu, vähäksi aikaa; hyväähän se ulko ilma sinullekkin tekee. Tuollaisen pienen virkistyksen sinä kyllä tarvitset".

"Menenkö siis, äiti?"

"Menet sinä". Lukiolaisen puoleen kääntyen jatkoi äiti: "Kauvan ei Kerttu toki saa viipyä, sillä parin tunnin kuluttua minä häntä tarvitsen joululeivoksiamme leipomaan."

"Kyllä siksi tulen varmaan", vastasi Kerttu ja puki pikaisesti yllensä, otti luistimet käsivarrelleen ja läksi sitten niin iloisena, kuin kuusitoistavuotinen tyttö saattaa olla, kun hän ahkerasti työtä tehtyänsä pääsee hyvien toverien parissa raitista virkistystä nauttimaan.

Ulkona seisoi Mandi odottamassa ja nyt mentiin rantaan päin.

"Anna minulle, Kerttu, luistimesi kannettaviksi", pyysi lukiolainen.