Jouluvieraita   By: Emil Fredrik Nervander (1840-1914)

E. Nervander

Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1903.

Alkulause.

Monta vuotta sitten julkaisin suomeksi joitakuita kirjasia nimellä: "Honkain tarinoita", "Uotilan isäntä" sekä "Katri. Kertomus 17:vuosisadalta", jotka eivät silloin vielä olleet ilmestyneet ruotsiksi ja joista muuan ystäväni puki kaksi ensinmainittua erittäin huolelliseen suomenkieliseen asuun.

Siitä lähtien on monta kirjoitustani ja kaunokirjallista pikkukyhäystäni julkaistu yksin ajoin suomeksi ja ruotsiksi, mutta olosuhteiden vuoksi ei näin ole käynyt niiden kaikkien.

Nyt on haluni palanut julkaisemaan tämän pienen kokoelman vaatimattomia kertomuksia, joista moni vasta nyt on suomennettu, toisia taas olen julkaissut tilapäistä salanimeä käyttäen, ja minua ilahuttaisi, jos suomalaisten kotiemme nuoriso niitä kohtaan osottaisi hiukankaan sitä suopeutta, mikä varhaisemman polven neitosten ja nuorukaisten puolelta tuli nuoruudenaikaisten kyhäysteni osaksi.

Tekijä.

Jouluvieraita

Jouluaatto oli käsissä. Oli nyt aamupuoli tuota lapsuuden ja kodin ihanaa päivää.

Pienessä kodissa, joka, kappaleen matkaa kirkonkylästä sijaiten, oli kahden vanhan, naimattoman sisaren hallussa, puuhaili vanhempi heistä hänen nimensä oli Hedda tyynesti ja rauhallisesti hienoksi siistityssä keittiössä, jonka porstua erotti kahdesta asuntohuoneesta. Hän oli par'aikaa uunista nostamassa kahta paistinlevyä, täynnä mantelikiekuja, jotka jo olivat alkaneet vaaleanruskeaan vivahtaa ja täyttivät huoneen hyvällä hajulla.

Ladottuaan leivokset kahdelle isolle posliinivadille jäähtymään, pani hän niistä yhden kristallilautaselle, jonka hän otti hyllyltä poistuessaan keittiöstä, ja astui sisarten vierashuoneeseen, saliin, joka ulottui koko rakennuksen poikki. Salissa oli akkunat niin hyvin itään kuin länteen, niin aamu kuin ilta aurinkoa päin.

Huone oli yksinkertainen ja jotenkin tilava. Se herätti tulijassa hiljaisten muistojen tunnetta, tunnetta, jonka ainoastaan kauvan ja huolella säilytetyt, vanhan, ennenaikaan hyvinvoivan kodin kalleimmat ja rakkaimmat perinnöt voivat ympäristöönsä kätkeä. Käyräviivainen piironki, jota koristivat pronssiset rokokohelat ja samasta metallista valetut leijonanjalat sekä harmaankirjavasta marmorista veistetty laaka; pöytäkello, joka muodoltaan oli puunjuurelle rakennetun mehiläispesän näköinen; pari kynttiläjalkaa keltaisesta marmorista, jotka olivat pienten korinttilaisten pylvästen muotoisiksi muovaellut; muutamat vanhasta kullatusta hopeasta valmistetut hajurasiat sekä pari muuta pikkukapinetta näyttivät kaikki tahtovan todistaa, että olivat omistajattarilleen olleet liian rakkaiksi käyneet voidakseen edes hätätilassa siirtyä heidän käsistään. Kullattuihin puitteihin sovitettu ja ylinnä muinaisaikuisella otsamaalauksella somistettu, keskikokoinen seinäpeili siroine helmikoristeineen, joka peili oli salin seinää kaunistamassa molempien itäpuolella olevien akkunoitten välillä, puhui sekin samanlaista kieltä. Pieni sohva ja mahonkituolit, jonkunlaiset, hyvin mataloilla sivunojilla varustetut taburetit, jotka olivat päällystetyt viheriällä, kiiltäväksi kirjaillulla villavaatteella, näyttivät nekin sangen muhkeilta, samoin kuin uutimet ja sisähuoneeseen vievän oven verho, joka riippui nuorasta pronssirenkaissa, kaikki samanlajista kestävää tamastikangasta. Ainoastaan huolellisesti puhdistetut kasvit joka akkunan edessä olevilla kukkapöydillä sekä häkissään innokkaasti laulavat kanarialinnut haastelivat uusista tulokkaista vanhojen sisarten kotiin.