Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja   By: Eino Leino (1878-1926)

Produced by Distributed Proofreaders Europe, http://dp.rastko.net Project by Riikka Talonpoika and Tapio Riikonen

JUHANA HERTTUAN JA CATHARINA JAGELLONICAN LAULUJA

Kirj.

EINO LEINO

1919.

SISÄLLYS:

Invocatio Ursus Finlandicus Confessio cordis Arte & Marte Ultima Thule Luna mendax Carmen rusticum Ad Manes Nil nisi Mors Chorus mysticus Vox intima Carmen boreale De profundis Consolatio Rime Serenata Ballata Barcarola Notturno Rondo Capriccio Canzone Sonetto Pastorale Alba Letra Catena Angelus

INVOCATIO.

Taas karjuu Kaos ikivanha. Kauhu titaanit valtaa, yltyy alku yö, syvyydet kuohuu, korkeudess' on pauhu, Prometheun taas maksaa kotka syö, maanpiirin saartaa luomismyrskyn sauhu; nyt pient' on ihminen ja ihmistyö, mut sentään sydämissä kansain, maiden kuin ennen kukkii ahot autuaiden.

Kuin muinen siellä kuolottuuden kaipuu käy rinnan kanssa hetken hurmion, ja valtakunnat nousee, toiset vaipuu, mut taide seisoo, voittaa Tartaron, se taide, joka taivaan tulkiks taipuu ja valtain korkeampain viesti on, mi suulla suurempien, haastain, uutta luo joka hetki hetken ikuisuutta.

Kas, kirkkahat kuin aikain aamunkoissa totuuden pylväät pyhät heijastau, ja tuoreina kuin Tauriin ruusut, noissa ikuiset kauneus innot seijastau, kuin muinen, taiteen esikartanoissa jalouden juhlaan kansat kaunistau: miss' ihmissilmä lempeydestä kastuu, Iphigeneia alttarille astuu.

Ja niinkuin ennen aikaan Atreun lasten, Oresteen huuto tunkee taivaisiin, lyö raivottaret Spartan valtiasten kuin muinen ihmisheimon herkimpiin, soi laulut kirottuin, ei autuasten, kuin päätään puistais Tantalos taas niin, ett' yöstä kuiluin kuuluu ääni kumma kuin ihmisyyden syiden tunto tumma.

Ja niinkuin ennen ihmisrintaa raastaa raakuuden valta, vaikka voimaton, kun hälle heleämmät henget haastaa, soi kielet kaunihimman kantelon, hän suurtuu, kasvaa keskell' yötä, saastaa, hän tulee ylvään itsetuntohon: barbaari pelkää, koska järkkyy Kaos, ei Agamemnon eikä Menelaos.

Siks soios soitto armahampain aikain, uponnut kello ihmis unelmain, sydänten syvyyksistä ilmi kaikain ihanteet hengen, runon ruhtinain; ei sinis kuollut mahti taiteen taikain, ei kunto maasta kuolemattomain, kuin kautta taivaan vauhtiansa virmaa Phoibos Apollon tuliorhit kirmaa.

Helise lyyra, helkä harppu parhaan, mit ihmisheimo tietää päällä maan, min tutki, tuomitsi tai iski harhaan, se täällä toisin vaaoin tuomitaan; opasta kaikki siihen onnen tarhaan, miss' ihmiskuntaan kukin kuulutaan, ja missä vaalii mieli miehen, naisen vapautta kauneuden kansalaisen.

URSUS FINLANDICUS.

Miks katsot tähtiä vain öisen taivaan? Pian aamu koittaa, tähdet kalpenee. Oot astunut nyt Suomen karhun laivaan miks, Catharina, rintas huokaisee? Kadutko, että vaivuit iloon, vaivaan sa miehen, jota murhe murtelee, mut joka hymyy, laulut liedot laulain, kun on hän orja onnen, lemmen paulain.

Tuo luuttu tänne, hovipoika! Malja myös käteen, että virsi viriää! Kuin sinkoo kipinöitä sepon palja, niin neron välkkehiä neste tää. Kaikk' karkeloimaan! Soikoon nauru, nalja! Meill' eessä viittoo elon määränpää, ja tuolla tietkööt porvaritkin Turun: nyt saapuu riemun saatto eikä surun.

»Hääretkeltään nyt palaa herttuamme, tuo rakas, hyvä, vaikka vallaton. Me hälle hurraamme ja huiskutamme Jagellon neiti hällä myötä on. Me huiskutamme ja me kuiskutamme hyveitä kuuluisia morsion: hän kuink' on kaunis ja hän kuink' on soma ja sentään alhainen, kuin meidän oma.»

Miks, Catharina, minuun katsot? Etkö ihastu säveliini iloisiin, vai niiden ennustusta epäiletkö? Äl' epäile! Se kaikk' on käypä niin. Minulle suutut? Suotta! Sydämetkö jo synkenneet, vaikk' äsken lemmittiin? Oh, mahdotonta! Kuinka? Maljan riistät mun kädestäin ja multa riemun kiistät!