Jumalainen näytelmä: Helvetti   By: Unknown (1265-1321)

Kirjoittanut Dante

Suomentanut Eino Leino

Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1912.

Eino Leino sai tämän teoksen suomentamista varten avustusta suomalaisen kirjallisuuden edistämisvaroista.

Esisana

Tämän runoteoksen käännös on toimitettu Brunone Bianchin julkaiseman ja selittämän »Divina Commedian» yhdennentoista painoksen mukaan, joka ilmestyi Firenzessä v. 1896, Successori le Monnier'in kustannuksella. Selityksiin nähden on seurattu pääasiallisesti Otto Gildemeisterin erinomaisen saksankielisen käännöksen neljättä painosta vuodella 1905, ilmestynyt J.G. Cottan kirjakaupan kustannuksella.

Loppusoinnut, joilla suomentaja oli työnsä alottanut, ovat jätetyt pois osaksi siitä syystä, että käännös täten on voinut tulla tarkemmaksi ja sananmukaisemmaksi, osaksi siitä, että ne suomenkielessä tuskin olisivat teoksen runollista arvoa saati sitten sen hartautta ja vakavaa mahtipontta lisänneet, osaksi siitä, että suomentaja on arvellut kielen muiden runokaunisteiden, kuten alkusoinnun ja ennen kaikkea poljennon, riittävän tässä tapauksessa alkutekstin ankaraa runollisuutta tulkitsemaan. Tämä on ollut myös »Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston» kaunokirjallisen osaston mielipide.

Mainitun rahaston puolesta on käännöksen tarkastanut toht. Oiva Tallgren , jonka monista tunnollisista, sattuvista ja mitä herkimmällä tyyliaistilla tehdyistä huomautuksista täten pyydän lausua sulimmat kiitokseni.

Saman kiitoksen pyydän osottaa Edistämisrahaston kaunokirjalliselle osastolle kokonaisuudessaan, etenkin sen jäsenille prof. O.E. Tudeerille , toht. E.A. Tunkelolle ja Juhani Aholle , jotka kukin ovat osia tästä käännöksestä tarkastaneet ja sen suorittajaa erinäisillä huomautuksilla opastaneet.

Helsingissä 17 p. kesäk. 1912

EINO LEINO

Ensimmäinen laulu

Elomme vaelluksen keskitiessä[1] ma harhaelin synkkää metsämaata[2] polulta oikealta poikenneena.

Ah, raskasta on sanoa kuink' oli tuo salo kolkko, autio ja sankka! Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy.

Ei kaameampi itse kalma liene; mut koska hyvää myös ma löysin sieltä, kuvata muutkin tahdon tapaamani.

En tiedä, kuinka tuonne tullut olin; niin horroksissa ollut lien ma silloin, kun jätin, koito, tien ma todellisen.

Mut päästyäni juureen kummun, missä tuo laakso loppui, jonka kauhistukset sydämen multa oli lävistäneet,

ma ylös katsoin: vuoren huippu hohti säteissä tuon jo tähden,[3] kaikki joka jokaista tietä ohjaa oikeahan.

Tyventyi silloin hiukan pelko multa, mi pauhas sydämeni järvell' äsken, kun vietin kauhun yötä kaameata.

Mut niinkuin se, mi vielä huohottaen mereltä päässyt juur' on rantamalle ja katsoo taapäin vettä vaarallista;

niin sielunikin, hädissänsä vielä, taa kääntyi katsomahan paikkaa, joka ei salli elää kenenkään. Kun olin

ruumistain väsynyttä virkistänyt, taas nousin vuoren jylhän jyrkännettä alemman aina lujaan lyöden jalan.

Mut katso! Vuorenrinteen alkupäässä sai siro, nopsa pantteri[4] mua vastaan, min verho oli talja täplikkäinen.

Ei väistynyt se eestä silmieni; ja siihen määrään esti tieni, että jo monta kertaa taaksepäin ma käännyin.

Ol' aika aamun varhaisen. Nous Päivä taivaalle kaikkein niiden tähtein kanssa, jotk' oli seurassaan, kun ensi kerran

loi Taivaan Rakkaus kiertoansa käymään nää kauniit kappaleet. Siks syyn jo luulla pedosta hyvää kaunis karvaisesta

soi aika armas vuorokauden, vuoden. Mut silti ollut taas en säikkymättä, kun näön uuden, jalopeuran, näin ma;

tuo ilmestyi ja tuli vastahani päin pystyin, nälästä niin raivokkaana, tuost' että ilma tuntui vapisevan.

Ja suden näin, mi laihuudessaan näytti himojen kaikellaisten täyttämältä; se monen elämän jo katkeroitti.

Tuo niin mun toperrutti kammollansa, näkönsä jota mulle huokui, että kadotin toivon päästä kukkulalle.

Ja kuin on voiton kilpa jollakulla ja saapuu aika häviönkin hälle, min mieli murtuu, sydän itkee silloin,