Jumalainen näytelmä: Kiirastuli   By: Unknown (1265-1321)

Kirj. Dante

Suomentanut Eino Leino

Ensimmäinen painos ilmestyi 1913

Ensimmäinen laulu

Älyni pursi purjeensa nyt nostaa vesiä vienompia juostaksensa ja jättääksensä meret julmat[1] taakseen:

Nyt toista laulaa tahdon valtakuntaa, miss' ihmishenki puhdistuu ja tulee taivaisen tien ja armon arvoiseksi.

Mut runous kuollut haudastansa nouskoon! Omanne olla tahdon, Musat pyhät, ja auttakoon mua armas Kalliope,[2]

sävelin moisin säestellen mua kuin tuta saivat tytöt Pieroksen,[3] harakat, jotka teitä haastoi kilpaan!

Suloinen niinkuin itämaan safiirin ol' ilman hohto ylläni, ja seesnä ens piiriin[4] saakka taivas puhdas päilyi.

Taas silmäni sai halun nähdä, koska nyt olin jättänyt ma ilman kuolleen, mi murheutti katsehen ja mielen.

Tuo tähti[5] kaunis, joka lempeen lietsoo, hymyhyn hurmas idän ääret kaikki, Kalojen tähtimerkin kalventaen.

Ma oikealle käännyin tarkastamaan etelän äärtä: tähteä näin neljä,[6] jotk' oli nähty vain ens ihmis aikaan.

Iloitsi taivas niiden tulkinnasta. Oi, pohjan puoli, kuinka orpo olet, kun saa et nähdä moista kirkkautta!

Taas käännyin niitä katsomasta, loinpa katseeni toista taivaankantta kohti, otava josta kadonnut jo oli:

Näin vierelläni ukon[7] yksinäisen, niin arvokkaan, niin kunnioitettavan kuin isä lapsellensa lienee kukaan.

Partansa pitkä oli, harmahtava, ja yhden näköinen kuin tukka, joka povella heilui kaksijakoisena.

Sätehet noiden neljän tähden pyhän valoivat valkeudellaan kasvot häitä, hän että eessäni kuin Päivä seisoi.

»Keit' ootte, jotka vasten virtaa tummaa tulette vankilasta ijäisestä?» hän virkkoi, päätään arvokasta puistain.

»Ken teitä johti? Ken ol' lyhty teille yön syvyydestä päästäksenne, joka ijäti synkistää nuo kuolon kuilut?

Lait helvetin siis joko juurin järkkyy? Uus onko taivahassa tahto, koska käy kadotetut minun kallioitain?»

Oppaani silloin mua koski, sanoin ja käsin ynnä elein polvet multa ja kasvot painoi kunnioittaviksi.

Hän sitten näin: »En saavu itsestäni, taivaasta Nainen[8] alas astui, pyysi mun tämän miehen tietä johtamahan.

Mut kosk' on tahtos, että meistä tietää enempi saisit sekä matkastamme, ei olla toinen voi mun tahtonikaan.

Tää viel' ei nähnyt viime iltaa, mutta niin liki sitä hulluus vei jo hänet, ett' tuskin oli aikaa kääntymykseen.

Niin on kuin sanoin; lähetetty olin hänt' auttamaan, eik' ollut tietä muuta kuin tämä, jota tänne lähdin käymään.

Hän nähnyt on jo kaikki kadotetut; nyt näyttää aion hälle henget, jotka sun vartioiminasi valkenevat.

Kuin hänet tuonut oon, ois pitkä haastaa; soi taivas voiman mulle, että hänet sua kuulemaan ja näkemään voin johtaa.

Suvaitse suosia siis tuloansa! Vapautta etsii hän: sen arvon arvaa se vasta, ken sen eestä uhras elon.

Sa tiedät sen, sa, jolle tervetullut ol' Utikassa kuolema, kun jätit pois verhon, jonka kirkastaa Suur' päivä.

Lakeja luonnon loukanneet me emme, hän elää näät, ja Minos ei mua estä; piirissä asun, jossa Martiasi[9]

sua vielä rukoilevi silmin sivein, o pyhä povi, että ois hän omas: vuoks lempensä nyt meihin mielly vihdoin!

Suo seitsemän nyt valtaas nähdä meidän; sua hälle kiittää tahdon, jos sa sallit alhaalla tuolla sua mainittavan.»

»Martia niin ol' armas nähdä mulle», hän vastasi, »niin kauan kuin ma elin, ma että toivehensa täytin kaikki.

Mut tuon kun virran pahan[10] tuollapuolla hän on, mun[11] muistaa hänt' ei salli laki, mi mulle säättiin sieltä päästessäni.

Vaan Nainen taivainen jos ohjaa sua kuin sanot, tarvis sua ei sievistellä; on kyllin, hänen nimessään kun pyydät.

Sileä katkaise siis kaisla,[12] vyötä hän sillä, myös hän kasvot pesköön, niistä pois että haihtuis joka jälki loan.

Näät sovi kenenkään ei silmin samein tavata ensi vartiaa[13] tään paikan; kas, paratiisin heimohon hän kuuluu.