Kölliskö   By: Gustaf Adolf Andersson

Kirj.

Kyösti [Gustaf Adolf Andersson]

Porvoossa, Werner Söderström, kustantaja. Oulun Uudessa Kirjapainossa, 1887.

Ne tämän kirjasen osat, jotka koskevat "villiläisyyteen" kuuluvien henkilöiden opetuksia, saavat todistuksensa seuraavista lähteistä: "Kristillinen Kuukauslehti" v. 1883 1886, muutamat piispan käräjillä pidetyt pöytäkirjat, luotettavain henkilöiden kuin myös kirjoittajan korvakuulo ja silmänäkö.

Kirjantekijä.

Minä olin nuorin isäni viidestä pojasta. Meitä oli siis viisi ei "meitä oli neljä poikaa ja Mikko riepu viidentenä", kuten oli tapamme sanoa, Niin semmoinen oli tosiaanki tapa muilla, paitse Mikolla. Häntäpä ei sitä olisi saatu sanomaan, ei vaikka hänelle olisi kiehautettu pikkusen juuston heraaki, joka muutoin oli hänen himoruokaansa.

Mikko parka, hän ei ollut oikein terve, ruumiinsa ei ollut niin voimakas ja nuortea, kuin muiden, eipä tainneet henkiset lahjansakaan olla juuri niin nokkelat, kuin veljiensä.

Olipahan miten olikaan, Mikko se kumminkin oli meidän veljeksistä se, jota toiset irvihampaat aina pilkkasivat, jonka päälle oli, niinkuin sanotaan, "kaikilla aita matalin", eli niinkuin hän itse sanoi: "vaikka Venäjällä ruuna ammuttaisiin, niin se on minun syyni".

Kivuloinen hän oli tuo Mikko parka, en tiedä kuinka kivuloinen; usein hän kumminkin aamusin, muiden työhön lähdettyä, jäi maata ja sanoi äidille: "Kiehauttakaapas minulle pikkuisen juuston heraa, ehkäpä minä tästä virkistyisin".

Mikkoko se oli joka niin sanoi? Niin Mikkopa tosiaankin poikasena, vaan suuremmaksi tultuamme luulen, että se semmoisissa tiloissa kaikui meidän kaikkien suusta yhtä aikaa, johon Mikko vaan loukkautuneena lisäsi: "Voi kun te olette viisaita".

Voimakasta lääkettä se kumminki oli tuo juuston hera, koska Mikko jo ennen puoltapäivää tavallisesti oli terveempi ja iloisempi kuin muulloin, semminki, jos äiti oli sattunut hyvälle tuulelle ja juoksuttanut siihen vähän runsaammin kokkareitaki.

"Ohoo! vielähän Mikkoki elää! Ethän vielä kuollutkaan! sairasta parkaa!" pilkkailivat toiset veitikat Mikon työpaikkaan tultua.

"Voi kun te olette viisaita!" vastasi tähän Mikko omituisella äänenpainollansa, otti työaseen ja ryhtyi työhön, vaikka tosin, siitä kumminki olivat kaikki yksimieliset, paitsi Mikko se oli sama josko hän oli matkassa tahi ei.

Olkoonpa vaan niin, ettei Mikon työ suurin elättänyt, mutta työtä sitä kumminki tehtiin ja tehtiin raittiisti. Meillähän olivat aina kylän rotevimmat rengit ja sitte niittyjätkät, nehän piti olla parasta maata, sillä Kölliskön tapa oli sanoa: "Tupakka se panna pitää, vaan lähtö pitää olla raitis".

Aikomatta sitä lähdettiinki heinäaikana aina kello neljä. Niin, heinäaika, se se oli kovin, mutta se oli iloisinkin aika.

Silloinhan oli meillä aina Kaurismaan Aappo jätkänä. Hän se kyllä sai sekä työn että pilkan sujumaan.

"Soo, nuori isäntä! Pois edestä eli kintut poikki!" huusi hän Kölliskölle, joka aina edellä niitti ja jota hän oli saanut kunnian seurata.

"Soo rengit! soo jätkät! soo talon miehet! Heilukaapa pois, tahi taidatte jäädä kovin pitkän pöydän päähän", huusi hän perästä tulijoille.

"Noo, antakaapa raudan käydä!" huusivat rengit.

"Painakaapa kapulan päälle, niinhän se näyttää kun tästä olisi pahahampainen lehmä jyrsinyt," muistuttivat jätkät.

"Ja Mikko riepuki siellä hanskaa. Katsokaahan! Hän lyö kuin poika ja heinät ne 'pokkaavat', nousevat katsomaan ja kyselevät: kuka tästä on kulkenut".

"Voi kun te olette viisaita", kuului vastaus.

"No Aappo!" huusi Kölliskö, "johan se rauta takaltaa. Eiköhän sitä pitäisi terottaa".