Kauneuden kirous   By: Wilhelm Heinrich Riehl (1823-1897)

Kirj.

W. H. Riehl

Saksan kielestä suomentanut Antti Jalava

Helsingissä 1889. G. W. Edlund, kustantaja. J. Simeliuksen kirjapaino osakeyhtiö.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Että räätälimestari Hafelborn Weilburg'ista oli saava kauniimman pojan koko kaupungissa, niin ihmeen ihanan lapsen, ettei sen vertaista miesmuistiin oltu nähty, sitä ei kukaan olisi ajatellut. Ja niin oli kuitenkin laita.

Nyt ei tosin ole paljon luottamista vastasyntyneitten lasten kauneuteen, sillä mitä kutistuneita kukkia voi pian kehjetä suloisestakin silmikosta, ja kuka kysyy sitä paitse pojalta, ja juuri räätälinpojalta, ensiksi kauneutta?

Mutta pikku Hafelborn oli hyvin hienosti ja hyvin muodostunut kaikissa jäsenissä ja tuli niin täydellisellä enkelinpäällä maailmaan, että jo kätilöin, ensikerran kylvettäessään vastasyntynyttä, ihastellen huudahti: "Noin ihmeen kaunis lienee Kristuslapsi seimessä ollut!" ja tämä kiitos oli varmaan tasapuolinen, sillä kätilöintä pidettiin kateellisena naisena ja räätälin vaimoa vastaan oli hän erittäin nurjamielinen.

Tosin huusi hän silloinkin kohta perästä: "Voi, mikä onnettomuus, että lapsi on niin kaunis!" Vanhemmat kysyivät kummastuneina, mitä hän tällä tarkoitti, ja kätilöin jäi hetkeksi vastaamatta ja lausui sitten hämillänsä, että hänen oli juohtunut mieleen, hän ei itsekään tiedä miten, kuin jos lapsi olisi liian kaunis tälle maailmalle. Ennustetaanhan myöskin lapsessa, joka jo valmiin enkelin näköisenä lepää ensimmäisessä kapalossa, ettei se saa jäädä kauaksi meidän luoksemme. Vanhemmat kirosivat hiljaisuudessa tuota kateellista vanhaa varista, jota heidän kuitenkin vuosia saadusta avusta täytyi kiittää ja pitivät nyt vasta lastansa kahta vertaa kauniimpana. He valvoivat kuitenkin vuodet pitkään suurimmalla huolella pienokaisen terveyttä, jott'ei hän kauneutensa tähden tulisi heiltä pois otetuksi, varsinkin kun hän ei ainoastaan ollut heidän ensimmäinen lapsensa, vaan myös jäi ainoaksi.

Kauniimman pojan täytyi myöskin saada kauniin nimi. Vanhemmat miettivät kokonaisen päivän, mikä heidän suvussaan olisi kauniin nimi ja muistivat erään kaukana asuvan orpanan Amos Hafelborn'in. Koska protestanttien mielestä siihen aikaan se oli vuonna 1610 vanhan testamentin nimet kuuluivat erittäin hurskaalta ja voimakkaalta, mutta niiden joukossa Amos näytti oikein silmiin pistävän oudonlaiselta, niin valitsi vanha Hafelborn sen; sillä mitä on kaukaa kotoisin, sehän kaikkina aikoina on räätälejä miellyttänyt.

Kolmantena päivänä kastettiin lapsi kaupungin kirkossa ja sai saman nimen kuin kolmas pienten profeettain joukossa. Kastepuheensa aineeksi oli kirkkoherra ottanut kaksi paikkaa pipliallisesta kaimasta. Ensiksi Amoksen kahdeksannen luvun kolme ensimmäistä värsyä: "Herra, Herra osoitti minulle näyssä ja katso, siellä oli kori suvituloa. Ja Hän sanoi: mitäs näet, Amos? Minä vastasin: korin suvituloa. Niin Herra sanoi minulle: minun kansani Israelin loppu on tullut, en minä tahdo enään mennä häntä ohitse. Ja sinä päivänä pitää veisut temppelissä itkuksi kääntymän, sanoo Herra, Herra: monta kuollutta ruumista pitää joka paikassa makaaman, jotka viedään salassa pois".