Kertoelmia   By: Julius Axel Kiellman-Göransson

Kirj.

Nepomuk [Julius Axel Kiellman Göranson]

Muiden maiden marjoja I.

Suomennos.

Helsingissä, Theodor Sederholm'in kustannuksella.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1861.

SISÄLLÄPITO:

Kelvollisuus on puolustusta parempi Ihminen päättää, Jumala säätää Joka kaivaa kuoppaa toiselle, lankee itse siihen Parempi myöhäänkin, kun ei koskaan

KELVOLLINEN ON PUOLUSTUSTA PAREMPI.

Kukon Merikylässä laulamaan alkaessa tuli muuan matkustavainen rattailla ja seisahtui ensimäiseen taloon, josta eräs ukko harmaassa takissa ja säämiskä polvushousuissa tuli ulos.

"Kuulkaatpa!" sanoi matkustavainen, herramaisesti vaatetettu ja kopea nuorukainen, "tiedättekö ketään, joka maksoa vastaan soutaisi minun järven ylitse?^

"Hyvää huomenta!" vastasi ukko. "Minulla on huononlainen kuulo."

"Matkani on Koivistoon," huusi nuorukainen, "tahdotteko minun sinne soutaa?"

"Aikoon itsekin sinnepäin; sopiipa seurata."

"Mutta elkäät vaan liiaksi maksoa ottako; en anna kymmentä penniä enempää."

"Rahaahan siinäkin on."

"No! viekäät reppuni rantaan."

Ukko otti tämän jotenkin painavan repun ja kantoi sen ruuheen, joka oli alempana rannan ruovokossa. Nuorukainen maksoi kyytti miehensä ja seurasi mukavasti perässä. Ruuhessa oli joksikin paljon vettä ja ukko ammenti kaikista voimistansa.

"Joutukaat," huusi hätäinen nuorukainen, "minulla on kiiru".

"Menkäät siis järven ympäri!" vastasi ukko, ja ammenti vaan lakkamatta.

Nuorukainen kääntäysi suuttununna ja meni sivulle leppä pensastoon. Samassa tuli toinen nuorukainen, verevällä ja iloisella kasvolla, keveällä käynöllä ja kotokutomissa suvivaatteissa.

"Hyvää huomenta ukkoseni!" sanoi hän ystävällisesti.

Ukko katsahti ylöspäin ja leväysi hetken raskaasta ammentamisestansa.

"Ukkoseni!" sanoi se jälkeen tullut, "kuulin kylässä olevanne soutamaisillaan Koivistoon; ottasitteko minuakin seuraanne, niin sekä maksan että kiitän. Mutta antakaat minulle kuppi helpottaaksenne vanhoja käsivarsianne."

Samassa otti hän kupin ukon kädestä ja tyhjensi pikaisesti ruuhen vedestä.

Ukon ruuhta ulos lykätessä palasi ensimäinen matkustavainen.

"Vai niin!" sanoi ukko, "luulin herran järven ympäri juosneen."

Molemmat nuorukaiset vähän silmäilivät toisiansa, ja se iloinen sanoi kätensä tarjotessa:

"Hyvää päivää, toverini! etkös tunne minua Mölhönen siitä, kun koulumestarin opissa kävimme?"

Mölhönen seestyi, mutta vastasi tylysti: "luulenpa tosin nimesi olihan Vaaranen."

"Niin on vieläkin nimeni!" vastasi tämä, "ja olen vakava kun vuori."

Mölhönen laskeusi parhaammalle istuimelle ruuhen keskellä; Vaaranen taas sanoi ukolle: "minä soudan ukkoseni, minulla on nuoremmat kädet."

"Ei! kiitoksia paljon, minä olen vanha ja tottunut."

"Kun tahdotte, ukkoseni, mutta taidamme kuitenkin järvellä vaihettaa. Onhan kumminkin virstan matkaa järven poikki."

"Niin on!"

Vaaranen siirtihe ahtaasen perähän, ja edemmäksi järvelle tultuansa, otti hän avarasta lakkaristansa jotakin, jonka hän heitti järveen. Se oli engelskan hau'in uistin.

"Mitäpäs Koivistossa teet, Vaaranen?" kyseli toinen.

"Aikoon, näethän, patruunille ilmoittaa itseäni hakiaksi koulumestari virkaan."

"Se on turhaa, sillä minulla on suosio kirja patruunille, eräältä hänen parahimmalta ystävältänsä, niin että olen vissi paikasta."

"Mutta talon pojat myöskin huutavat."

"Ne ei koskaan tee muuta kun mitä Koiviston patruuni tahtoo ja käskee. Minä ainoastaan pitäyn herraan. Olen varma viran saavani, niin että turhaan sinne menet."

"Koska nyt matkalla olen, niin matkustan perille."

"Palkka on huono kuusitoista tynnyriä vuoteessa ja vähän pieniä tuloja sen lisäksi. Onhan renkillä enempi."

"No, minkä tähden siis haet?"