Kirkkotie   By: Cornelia Lewetzow

Kirj.

Cornelia Lewetzow

Suomennos.

Helsingissä 1886. G. W. Edlund, kustantaja. J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa Helsingissä.

Kookas, voimakas, nuori mies astui vakavin askelin pitkin pientä polkua, joka kierrellen halkaisi viljavainioita. Hänen pukunsa oli maalainen, mutta kuitenkin kaunis, kasvonsa vilpittömät, niissä kuvautui älyä ja hyväsydämmisyyttä ja ryhtinsä ilmaisi pontevuutta ja vireyttä. Aika ajoin pysähtyi hän katsellen ympärilleen.

"Tämähän on jotensakin kaunista", arveli hän, "mutta aivan liian lakeata ja sitäpaitse vesiä puuttuu; ja mitä ovat nämä vainiot omiini verrattuina! Entä nuo kurjat mökit tien varrella! onpa häpeällistä, että ihmisten täytyy asua tuollaisissa turmiollisissa loukoissa."

Polku loppui kuusistoon; hän katsahti kelloansa ja kulki eteenpäin.

Korkeat yhtäläiset puun rungot seisoivat tiheissä riveissä, himmeä valo levisi niiden väliin ja kummallinen hiljaisuus vallitsi vanhassa kuusistossa, ikäänkuin se olisi odottanut jotakin. Kaukana puiden välissä siinsi auringon valaisemina lehmuksia, kastanja ja sarapuita. Metsä loppui maantien varrella, ja toisella puolen sitä alkoi suuri puutarha, jonka varjoiset puut levittelivät oksansa tien yli.

Köyhä, vanha vaimo avasi puutarhan portin. "Kiitoksia tästä kerrasta", huusi hän puutarhaan päin ja mennä linkutti sitten pois vasu kädessä sakarasauvansa nojassa.

"Kuinka paljon annoit hänelle", kuului terävä ääni aidan takaa "olen varma että annoit hänelle enemmän kuin hän tavallisesti saa. Se on tietysti oma asiasi, Maria, mutta sinun asemassasi olisin varovaisempi. Kymmenen äyriä sinne, kymmenen äyriä tänne, siitä tulee viimein koko summa. Varmaan et antanut vähempää".

"Kaisu raukka on ollut sairaana, täti!" Ääni oli lempeä ja heleä ja kuului puolustavalta.

"Minä kysäisin, paljonko hänelle annoit?"

"Viisi kolmatta äyriä", kuului vastaus, samalla vilpittömältä ja pelokkaalta.

"Viisi kolmatta äyriä! Minä sinun asemassasi karttaisin"... Jatko kotosi etäisyyteen.

"Vanha ruoja!" mumisi muukalainen äreästi pilkistellen puutarhaan, mutta ketään ei näkynyt. Avarat nurmet aukenivat puiden takana. Sieltä häämötti joutavan tarkasti leikeltyjä kukkamaita ja hyvin järjestettyjä kasviryhmiä; kauempaa näkyi päähuoneuksen ikävä kasarmintapainen etupuoli.

Hänen palatessaan kuusistoon, istui köyhä vaimo muutamilla kaadetuilla puurungoilla järjestäen vasunsa sisällystä. Hän tervehti vaimoa. "Kohtelivatko he teitä hyvin tuolla ylhäällä kartanossa?"

"Saramäelläkö? kyllä, olenpa kiitollinen kaikesta, mutta muita jätteitä siellä ei saa, kuin kahvensakkoja ja teenlehtiä. Rouva varmaankin ajattelee, ett'ei niitä voi elukoille antaa. Nuori neiti, hän, joka ei ole heidän oma tyttärensä, kokoo ne minulle, mutta herrasväen vietyä jo ensimmäisen mehun niistä, palvelijain toisen, ei kolmas keitos juuri ole väkevää. Tänään antoi tyttönen minulle päällisiksi rahojakin. Jumala siunatkoon hänen lempeitä silmiään! Ei, ei suinkaan tämä ollut herran tarkoitus? Todellako, sitten kiitän nöyrimmästi."

"Kuka asuu Saramäellä", kysyi sittemmin nuori talon omistaja, istuessaan tohtori Bruhn'in päivällispöydässä. Hän oli tohtorin sukulainen ja tätä nykyä hänen vieraanaan.

"Katteini Linde", kuului vastaus, "on hyvänsävyinen kunnon ukko. Talon sai hän rouvansa kautta ja otti silloin eron armeijasta. Sinne olisi sinun mentävä, Juho, katsomaan uuden puutarhan istutuksia. Jos ihailet kääpiömäisiä omena ja perunapuita, tavattoman pitkine oksineen, saatat olla varmana hänen suosiostaan. Oikeastaan emme seurustele," hän loi veitikkamaisen katseen nuoreen vaimoonsa, rouvillemme on vaikea sopia ja silloin täytyy mies raukkojen väistyä toisiensa edestä."