Kirottua työtä Kuvaus Savon kansan elämästä   By: Unknown (1862-1920)

Kirj.

Kauppis Heikki

WSOY, Porvoo, 1921.

I.

Risto Malinen oli Malilan talon omistaja. Tämä sama suku oli siinä asunut useita miespolvia. Maa ei ollut mikään iso, mutta oli siinä aikoinaan elänyt lukuisa joukko Malisia. Nyt ei ollut enää kuin tämä yksi, niitä kuului kuolleen, ja toiset olivat muuttaneet mikä minnekin. Tämä viimeinen näyttikin kuin tähteeksi jääneeltä. Kooltaan hän oli aivan pienimpiä, ja tästä vähästä pituudesta olivat jalat vallanneet runsaasti puolet. Hän toivoi salaisesti, aina kolmeenkymmeneen ikävuoteen asti, että ehkä hän vielä kasvaa muun ruumiin puolesta, koska jaloilla on noin tavallinen pituus. Turhaan huomasi Malinen tämän toivon menneen, ja hän koki korjata tätä puutetta niin monella tavalla kuin osasi. Emännän valinnassakin hän oli muistanut katsoa pituuteen, ja olihan siitä se etu, että tytär kasvoi rippikoulu ikään pitemmäksi isäänsä. Tämä Malisen emännänvalinta oli ollut näin yksinkertaista laatua, mutta monelle on mahtanut sattua huonompi onni, vaikka ovat tutkineet kaikki sielun ominaisuudet. Palvelijat rakastivat häntä kuin omaa äitiään, varsinkin piiat, jotka kuuluvat enemmän emännän kuin isännän neuvon alle. Ei ne suotta muutelleet toisiin taloihin, ja jos niin sattui, tuli se isännän pikaisuudesta tai palvelijain pahuudesta. Eloon jääneitä lapsia ei heillä ollut muita kuin yksi tyttö, nimeltään Anna Liisa. Tämä oli hyvin paljon äitinsä luontoinen, varsinkin siinä, ettei kohdellut ylenkatseella köyhempiä, vaikka oli paikkakunnan tytöistä rikkain ja oppinein. Sen enempää tätä oppia ei tosin ollut kuin että hän osasi hyvin lukea ja kirjoittaa. Tämän jälkimmäisen taidon oli Malinen itse opettanut, vaikkei opetusala oikein soveltunut hänen kärsimättömälle luonteellensa. Ei auttanut kumminkaan kesken kyllästyä, sillä piti hänen tyttärensä olla vähän oppineempi seutulaisten tyttäriä.

Poutaisia säitä oli ollut useita viikkoja peräkkäin. Ilmassa näytti olevan savua, ja iltapuoleen, kun aurinko painui alemmaksi, himmensi se auringonkin niin, että se näytti jättiläisen kultarahalta, johon kärsi katsoa aivan täydeltä silmää. Valojuovakaan, jonka aurinko teki melkein tyynen lahden pinnalle, ei ollut niin välkkyvä, kuin selkeällä iltapäivällä. Heinänkorjuuaika oli parhaillaan.

Isäntä Malinen tuli niityltä työväkensä luota pihaan. Hän meni jo piika Maijan ohitse, joka kaivon kupeella pyttyjä pesi, mutta kääntyi takaisin ja sanoi:

Mene lehmänhakuun, ne eivät taaskaan tule yksinään, ja niityltä ei jouda.

Maija pysäytti työnsä ja kuulosti, mutta kohta alkoi hiekkainen tuohikieppi kahnuttaa ympäri pytyn laitoja, ja koukkuun jännitetty paljas kyynärpää kävi kuin koneen puskuri. Viimeiset pytyt olivatkin käsissä, niiltä joutui heti, kun vain huuhtaisi ja asetti vesirännille kuivumaan.

Maitohuoneen kupeitse lähti tie karjanlaitumelle. Huoneesta kuului emännän hyräilyä. Maija kurkotti päänsä akkunaan ja ilmoitti:

Isäntä käski minut lehmänhakuun. Pytyt ovat siellä kuivamassa.

Hyvä, mene vaan, sanoi emäntä. Odotahan vähän.

Hän tempasi leivän hyllystä ja heläytellen suurta kuvetaskuansa kaivoi avaimien seasta veitsen, jolla viiletti pitkän kakun, ja voita päälle siliteltyään ojensi sen akkunasta Maijalle.

Syö mennessäsi, ettei tule nälkä.

Maija kiitti ja lähti astua leikettelemään iloisella mielellä pitkin pellon piennarta. Hän ajatteli, että niin hyvää emäntää ei ole koko kylässä, eikä vielä toisessakaan. Kohta se luultavasti tahtoo tulevaksi vuodeksi. Tahtonee tuo toki, eihän se ole yhtään kertaa suuttunut, kun vain ei olisi päässyt tietoon ... pitääkin vatsa olla ... en minä vielä heitä palvelusta, kun on noin hyvä emäntä.