Korpelan Tapani Kuvaus kansan elämästä   By: Heikki Meriläinen (1847-1939)

Kuvaus kansan elämästä

Kirj.

HEIKKI MERILÄINEN

Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo, 1905.

I.

Itkin muistooni ensi kerran.

Huonemiehinä oli oltu, vaan nyt muutettiin toiseen taloon, joka oli omaksi ostettu. Se oli suuren järven toisella puolen.

Muistan kun muutettiin sinne. Oli silloin maailmankaato tuisku ja kirmakka pakkanen. Keskellä järveä alkoi minua palella kipeästi jotta valitus pääsi. Taloon ajettiin ja kyytimies, lyhyenläntä, paksunlainen miehen tallukka, kantoi minut lämpiämässä olevan savupirtin pankolle lämmittelemään. Siinä hän minut selvitteli vanhain ikikulujen raanuremujen seasta päivän valoon kuin linnunpojan munasta. Sitte hän piteli uuninpaisteessa pieniä käsiäni, joita heti rupesi kynnäröimään ja tikkuilemaan, jotta luulin joka sormen poikki katkiavan. Minä itkeä nirrittelemään ja itkin muistooni ensikerran tämän mailman vaivoissa. Pekka, se kyytimies, puheli lirkitteli, etten itkisi. Sormellaan viittasi uuniin ja sanoi: »Katsohan.»

Puut palaessaan paukkuivat ja räsähtelivät ja punaset tulikielet niin liukkaan näkösesti nuoleskelivat uunin mustaksi savustunutta otsaa. Minä sitä jäin katsomaan suu auki ja unhotin itkuni. Kun nyt Pekka otti riepupalan ja pyyhki silmistäni kyyneleet, niin olin taas niinkuin en olisi itkenytkään. Vähän vielä näpisteli sormia, vaan en tuosta ollut millänikään. Pekan hyvyys teki minut iloseksi, jotta aloin puhella ja naureskella ja leikeissäni tartuin tormailin Pekkaa partaan. Pekka muka vikisi kun minä vedin, ja se nauruani kutkutteli.

Sikseen se piti jättää pian se leikki, sillä lähdettiin taipaleelle. Pekka kääri minut ryysyihin kuin eväskukon ja kantoi rekeen. Ja kun hän sitte minut taas suoritti kääreistäni erään pirtin lattialle, niin sanoi, että

»tässä on nyt kotisi.»

Pirtti oli hyvin pimeä, ettei keskipäivällä tahtonut tuletta nähdä ja tuntui se ikävältä. Akkunat olivat painuneet penkin tasaan. Useampi ruutu oli tuohen ja päreen palasista, ja joka oli lasista, niin se oli paksussa karstasessa jäässä, niin ettei siitä ulos nähnyt. Vaan se minusta oli hupasta, sillä noissa jäätyneissä ruuduissa oli hyvä leikkipaikka. Jäätä kun sai kynsiä raapustella ja sormellaan hautoa reikiä siihen, niin se oli niin hauskaa, etten alussa muuta tehnytkään. Vaan siitä minut hätyytettiin pois, äiti hätyytti, että piti leikikseni ottaa muuta.

Pekka, jonka kanssa olin tullut hyväksi tutuksi ja joka oli kernas minun kanssani leikkimään, oli mennyt menojaan takasin. Muut miehet, joita meillä oli, eivät ruvenneet leikkiin. Yhtä miestä kerran, leikeissäni muka, löin piipun kopalla päähän, vaan tämäpä tästä ärteysi ja kiroili. Äiti torui minua ja kurittamaan hommaili, vaan isä sanoi, että »ymmärtämättömyydessä kai se sen teki.» Niin pääsin siitä enkä enään koettanut ruveta kenenkään kanssa leikkimään. Katri sisko oli paljon minua vanhempi, ettei hänestäkään ollut leikkitoveria. Niin sain yksinäni puuhata. Ja ainahan sitä puuhaa löytyi ja leikkipaikkaa jos ei muuta niin toista.