Kreivi ja karhuntanssittaja   By: Franz Hoffmann (1814-1882)

Nuorille ystäville kertoi

Franz Hoffmann

Suomensi G. E. Richter

Helsingissä 1896. G. W. Edlundin kustantama. Helsingin Sentraali kirjapainossa.

SISÄLLYS:

I. Sokolnits'in linna II. Karhuntanssittaja III. Pojan ryöstö IV. Ruhtinas Voronzov V. Kosto

ENSIMMÄINEN LUKU.

Sokolnits'in linna.

Ei niin rohkeasti, Feliks! Ei niin rohkeasti! huudahti parhaassa ijässänsä oleva jalo, miehuullinen, totinen, kaunis herra viisivuotiaalle pojalle, joka Sokolnits linnan lavealla santakentällä pientä, tulista ja väkevää hevosta hypitteli, kannustaen sitä pikaiseen hyppäykseen. Ali sinut, poikaseni, santaan heittää, ellet varovasti sitä pitele!

Oho, isä, istun vakavasti satulassa, älä sitä pelkää! huudahti pieni, kirkassilmänen poika, taas vähän kannustaen hevosta, Katsoppas, isä, miten somasti Ali nousee pystyyn! Miten se tanssii! Panen vetoa, helposti se puutarhan laipion yli hyppää! Koetanko kerran, isä?

Ei, ei! Ei millään muotoa! huudahti isä, kieltäen poikaa.

Uskalias poika jo ajoikin täyttä laukkaa laipioon päin ja hevonen keikahti pystyyn, tehdäksensä rohkean hyppäyksen. Samassa silmänräpäyksessä ikäänkuin maasta kasvanut ihmishahmo laipion toisella puolella ilmaantui huutaen pojalle karhealla äänellä: Takaisin! Et saa, poika, uskaliasta tekoa tehdä!

Hevonen, äkkinäistä näkyä peljästyen, juoksi, ennenkuin poika ennätti sitä estää äkkiä sivulle ja ratsastaja lensi ikäänkuin pomminkuula satulasta santaan.

Pelästynyt isä huusi kileästi, kuuluipa erään toisenki, pilkallisesti iloitsevan ja naurahtavan, vaan ei peljästyneen eikä osaaottavaisen huuto.

Tätä toisen huutoa isä ei kuullut. Kuollon tuskaisena hän hyökkäsi maassa tunnottomana makaavan pojan luo, joka aina vielä puristetulla kädellä säikähtyneen hevosen ohjaksia piteli. Silmänräpäyksessä ne olivat pojan heikosta kädestä poistetut ja sillä välin kun hevonen hurjasti ympäri pihaa juoksi, nosti isä pyörtyneen pojan käsivarsillensa ja kantoi hänen rappuja myöten linnaan.

Avuksi! hän huusi kovalla äänellä. Stein! Susanna! Avuksi, Jumalan tähden! Feliks kuolee käsiini!

Hänen kova huutonsa pani pian liikkeelle muutaman palvelijan ja vanhan, harmaan kähärätukkaisen huoneenhaltija Steinin.

Mitä on tapahtunut, herra kreivi? kysyi tämä Feliks! Jumalan tähden mitä hänelle on tapahtunut?

Hevosen selästä pudonnut! kreivi virkkoi hätäisesti. Pian joku ratsastakoon lähimmän lääkärin luo! Poika parkani! Hän ei toinnu! Laupias Jumala, ole minulle armollinen! Se on ainoa lapseni! älä ota pois elämäni ainoata iloa!

Vanha Stein kuulematta kreivin käskyä juoksi kammariin, toi pian eteripullon, josta kaatoi muutaman tipan käteensä ja hierasi sillä pyörtyneen pojan otsaa ja silmäkulmia. Kohta sen jälkeen poika avasi silmänsä, katseli hämmästyneenä, vaan selvänä isäänsä ja vanhaa Steiniä.

Rohkeutta, herra kreivi, sanoi Steini iloisena, Feliks elää ja pian taas tointuu! Lääkäriä, niinkuin varmaan toivon, ei enää tarvita! Tiedättehän, herra, minun olevan pienen lääkärin, näen jo ettei enää vaaraa ole. Pankaa, sitä pyydän, poika sohvalle!

Nähdessään vielä elonmerkkiä pojassansa, kreivi sangen iloisena pani hänen hellästi vuoteelle ja vanha Stein tutki tarkasti ja varovasti kaikkia hänen jäseniänsä vakautuaksensa, ettei kädet eikä jalat olleet poikki. Tällä välin poika jo hymyili, nyykyttäen ystävällisesti isälle.

Ei minua mikään vaivaa, isä, hän sanoi. Vaan enhän minä ollut syypää jalan liukahtamiseen jalustimesta. Ellei serkku Albin, jota hevonen säikähti, olisi ollut käsipuun takana, niin olisin vaaratta puutarhaan päässyt! Mitähän sinä, setä Stein tahdot?

Katson vaan, josko kaikki jäsenesi ovat terveet, Feliks, vastasi vanhus.