'Kukka kultain kuusistossa' Komedia yhdessä näytöksessä   By: Aleksanteri Rahkonen (1841-1877)

Komedia yhdessä näytöksessä

Ruotsalaisesta suorasanaisesta runoksi mukaillut A. Rahkonen

Helsingissä, 1899. J. C. Frenckell'in ja Pojan kirjapainossa.

HENKILÖT:

Kilpi, entinen kapteeni. Aina, hänen tyttärensä tytär. Liisa, hänen emännöitsijänsä. Lampinen, maanviljelijä. Lauri, hänen poikansa.

Teatteri kuvaa synkkää metsäseutua. Oikealla vanha huone, jonka edessä on pöytä, penkki, muutamia tuolia sekä kyyhkyslakka. Vasemmalla portti, perällä korkea kivi aita ja tämän vierellä kumpu, josta seutu näkyy.

Ensimäinen kohtaus.

Esiripun noustessa kuullaan huoneessa Ainan laulavan iloisella säveleellä:

Tra la la! Tra la la la la! Kesä kohta jo on! Onpa taas ilo suur! Enteet lentävät juur Tulleet on! Sulo ääniä, voi! Sävel taivahan soi Ja se laaksoja, metsiä kai'uttaa, Kesän riemua, loistoa ennustaa. Tra la la! Tra la la la la!

AINA (tulee juosten huoneesta). Nyt kukka kultaisteni luo! (Kumartuu orjantappurapensaan luo). Kas noita! Mä näissä eilen näin vaan silmikoita, Vaan tänään ruusut tässä mimmoiset, Niin somat, sorjat ruusut tuorehet! Voi, minkä sulon meille kevät suo! Kuin kauniisti se kesää tervehtää, Esikkö taivoon ensin silmäns luo, Tuo kielo tuoksuvainen, valkopää Jo lumipeitteen alta pilkistää. No terve tulleet! Terät orvokkien Maanpinnan kaiken sinertääpi sitten; Kas, silloin peippo laulaa laaksossansa Ja visertääpi virttä rastaan kanssa: Käy laakso laaja pukuun vihantaan Ja keto koht' on kesäpuvussaan. Ja sitte saapuu tänne satakieli! Voi, Luojain, kuin hän soittaa soreasti! Niin sulosti, jos toiste surkeasti! En tiedä miksi mulla muuttuu mieli Niin kummalliseksi, kun laulaa hän! Ei ennen ollut siten ensinkään... (Seisoo vähäisen aikaa ajatuksissaan). Kuin kummallista! Vaan miks uneksin? On päivä kirkas, kirkas taivaskin Voi kyyhkyiseni, kyyhkyt valkeat! (Kiiruhtaa kyyhkyslakan luo ja laskee pari kyyhkystä ulos). No niin nyt olettekin vapahat! Nyt Luojan jaloon luontoon, taivoon asti Te kiitäkäätte, kultain kiirusasti! Oi, jospa mulla lentimenne ois Lentäisin tästä synkiöstä pois!

Toinen kohtaus.

Aina, Liisa (tulee huoneesta ulos, kantaen kahvitarjotinta kuppineen kannuineen ja asettaa ne pöydälle).

LIISA. Näin varhain valveella jo, sinisirkku!

AINA. Olethan muulloin aina mulle sä sanonut: "aamutorkku, iltavirkku, Se tapa kohta talon hävittää".

LIISA. Se kyllä oikein on, ett' yhtä varhain Kuin leivo ulos lennät; mutta parhain On muistaa: ilo pitkä itkun tuo.

AINA. No, virttäni mun viserrellä suo Ma koska leivosena lentää saan.

LIISA. No kaikkiapa, keskell' erämaan!

AINA. Miks niin? niin mielelläni mä laulelen! Vaan kuules, kuules Liisa kultainen: Mä toivoon, että pieni peippo oisin Ja niinkuin sekin siivin lentää voisin!

LIISA. No, minnes matka?

AINA. Kauas, luokse muiden! Tuon aidan yli, yli metsäin, puiden, Oi, kauas, kauas ulos maailmaan!

LIISA. Oi, lapsi kulta! näinhän lausutaan: Niin ylhäällen ei ykskään lintu lennä, Ett'ei hän jälleen pesähänsä ennä. Sinäkin kotiin kohta palajaisit.

AINA. Niin kyllä, taaspa sa mun nähdä saisit.

(Suutelee Liisaa).

LIISA. Sä, Aina, aika hyvä olet vain! (Pyyhkii suutansa). Kas, maistui niinkuin mehu mansikkain!

AINA. Ah, Liisa lintuseni, kuules vaan, Maailma tämä onko ollenkaan Niin paha, kuin on vaari kuvannut?

LIISA. Vaan totta vaari ain on puhunut!