Kuuriruhtinas ja Raharuhtinas   By: Luise Mühlbach (1814-1873)

Kirj.

Louise Mühlbach

Suomennos saksasta [Klas Benjamin Wenell]

Helsingissä, K. E. Holm'in kustantama. 1882.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa 1882.

1. Nuori prinssi ja juutalaispoika.

"Nyt olemme valmiit, eikö niin? Nyt palaamme takaisin päivällistä syömään."

"Emme prinssi; emme ole vielä nähneet kaikkia katsomusta ansaitsevia paikkoja tässä ihanassa Frankfurtissa; ja koska meidän heti päivällisen syötyämme on matkaan lähteminen, niin on tarpeellista, että sitä ennen suoritamme kaikki tehtävämme."

"Mutta mitä meillä vielä on katsomatta?" kysyi prinssi huoaten. "Minä vakuutan Teille, herra hovimestari, että olen unhottava puolet kaikesta, mitä olen nähnyt, ja minun äitini on sangen suuresti vihastuva, jos minä en muista mitään mitä Te minulle olette näyttäneet".

"Teidän pitää muistianne ahkerasti harjoitteleman, prinssini", lausui ylihovimestari paroni von Emptich vakavasti. "Hyvä muisti on kallis lahja jokaiselle, mutta varsinkin ruhtinaalle, ja koska teidän kohtalonne kerran on asettanut Teidät sille sijalle, että jolloinkulloin vielä tulette hallitsevaksi ruhtinaaksi, niin on Teidän välttämättä muistianne teroittaminen. Ruhtinas ei saa unhottaa mitään, hänen on pidettävä sekä suurimmat että pienimmät asiat tarkasti muistissa".

"Niinkö, herra hovimestari?" kysyi poika, katsahtaen ivallisesti sinisilmillänsä kasvattajansa tyveniin kasvoihin. "Ruhtinasko ei saa mitään unhottaa? Ja ettekö Te vasta nykyjään ole minulle sanonut, että ruhtinas ei ollenkaan tarvitse muistaa niitä solvauksia, joita hän alamaisiltansa saa kärsiä, että hänen pitää olla jalomielisen, eikä koskaan kostaa pahaa pahalla, vaan aina unhottaa hänelle tehdyt vääryydet?"

"En sanonut unhottaa, vaan anteeksi antaa, prinsi", vastasi paroni naurahtaen.

"Mutta minä nyt huomaan, että Teillä todellakin on hyvä muisti, enkä siis epäile, että Te olette paneva kaikki mieleenne, mitä täällä Frankfurtissa olemme nähneet, jonka vuoksi teidän ensimmäinen retkenne maailmassa on teille hyviä hedelmiä kantava".

"Mutta sanokaas nyt minulle, herra paroni", kysyi prinssi, "minne Te oikeastaan minua viette? Mitä nämä kaitaiset, inhottavat kadut ovat, joita nyt kuljemme? Katsokaas vain, eikös tuossa ole suuri rautainen portti keskellä katua? Ja kuinka kammoksuttavalta eikö tuolla puolen porttia näytä! Missä me olemme, herra paroni, ja mitä täällä näillä iljettävillä kaduilla voipi olla katsomista?"

"Prinssi, täällä on meillä sangen tärkeä katsottava: ihmisen kurjuus ", lausui paroni juhlallisesti ja, pysähtyen portin pielen luo, tarttui hän prinssin käteen ja katsoi häntä vakavasti ja hellästi silmiin.

"Prinssi", sanoi hän, "tänä päivänä saatte toisen suuren opetuksen täällä. Ensimmäisen saitte Te keisarisalissa. Te saitte seisoa sillä palkongilla, josta keisari kaikessa maallisessa loistossaan näyttäytyy kansalle, joka häntä riemuhuudoilla tervehtii. Tällä palkongilla sanoin minä teille, Saksan keisarin suuruudesta, loistosta ja komeudesta kertoessani, että Te aina pitäisitte mielessänne, että keisarikin, kaiken komeutensa, loistonsa ja kunniansa ohessa, on ainoastaan ihminen, erehtyvä, harhaileva ihminen kuin muutkin. Nyt, näiden kolkkojen porttein edessä seisoessamme, joiden takana alkaa tuo ahdas likainen kaupungin osa mustine, rumine huoneineen, nyt sanon minä Teille: pitäkää aina mielessänne, että kerjäläinenkin on ihminen, ja että Jumalan edessä köyhin ja viheliäisin on aivan yhtä hyvä kuin jaloin herra ja mahtavin keisari. Nyt saatte nähdä Ghetto'n, vanhan Juutalaiskadun Frankfurtissa".