Lähetyssaarnaajan tytär Kertomus Tsulujen maasta ja Cetewayo'sta   By: Charles Henry Eden (1839-1900)

LÄHETYSSAARNAAJAN TYTÄR

Kertomus Tsulujen maasta ja Cetewayo'sta

Kirj.

CHARLES H. EDEN

Suomennos.

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1880.

SISÄLLYS:

1. Kasvinveljeni 2. Kuninkaan lähettiläs 3. Itsevaltias neuvostossaan 4. Varoitettuina ja varusteilla 5. Leirissä 6. Onneton liikunto 7. Murhenäytelmän jälkeen 8. Ilmaus heiniköillä 9. Nomteba, noita akka 10. Keski öinen vieras 11. Kulku rajan ylitse 12. Voi sua, veljeni

1:nen Luku.

Kasvinveljeni.

"Kuta,[1] herätkää; itäinen taivas punoittaa ja päivä kohta koittaa".

Minä olin nukkunut rauhassa ja raittiisti tuota syvää, häiritsemätöntä unta, joka aina on ankaran työn ja yksinkertaisen ravinnon seurauksena, kun yllä olevat sanat kuuluivat korviini, Vahvistettuina vienolla kosketuksella oikeaan olkapäähäni. Silmänräpäyksessä olin jalkeilla ja melkein ehdottomasti kuroitin käteni sinne päin, missä ladattu pyssyni riippui vuoteen äärellä; sillä oleskelin puolisivistyneessä metsäläismaassa, jossa ihmisen elämä on itsekunkin oikean käden varalla, ja äkkinäistä äännähdystä saattaa usein selittää pikemmin kutsuksi taisteluun kuin kutsuksi pitoihin. Matala, heleä nauru kumminkin toinnutti höpertyneet aistimeni, ja ojentaen käsivarteni ottamaan erästä välttämätöntä vaatekappaletta, joka oli tuolilla vuoteeni ohella, aloin pukea päälleni, ennenkun seurasin sitä henkilöä, joka niin säälimättömästi oli keskeyttänyt suloisen uneni, vesilammikolle, missä aikomuksemme oli ottaa raitis aamukylpy.

"Lupaako päivä hyvää?" kysyin, sill'aikaa kun umpimähkään puolipimeässä etsin kadonnutta pyyhinliinaa.

"Puolessa tunnissa on kaste ruohosta haihtunut ja karja ulkona heinikoilla. Joutukaa Kuta, joutukaa!" Ja kumartuen maahan kumppalini ojensi minulle hukassa olleen vaatteen, jonka hänen terävä silmänsä vaivatta oli keksinyt.

Ensimmäiset terveydenhoidon alkeet ihan selvästi säätävät, että aamukylpy on voimallisempi terveyden ylläpitäjä, kuin kaikki muut tohtoroimiset; mutta muistellessani kaipauksella lämmintä, mukavaa vuodettani, kaduin hetkeksi varomattomuuttani, johon olin tehnyt itseni syypääksi menneenä yönä, kun pyysin ystävääni herättämään itseäni vähän aikaisemmin, kuin välttämättömän tarpeellista olisi. Kuinka olikin asia, niin eipä mikään epäys enää auttanut, ja niin tallustin ulos taivas alle, minne Ula[2] jo ennen minua oli mennyt, ja seurasin häntä alas lammikolle, jonka ihana välkkynä yllin kyllin palkitsi uneni keskeyttämisen.

Aurinko kohosi, kun olimme päättämäisillämme pukemisemme, ja toinen päivä virkosi päivä, joka ei luvannut tulla sen rikkaammaksi erinomaisista tapauksista, kuin edeltäjänsäkään. Minä seisoin odotellen seuralaistani, joka ravistettuaan pitkäveteisellä ja taitavalla pudistuksella, aivan kuin pörheä villakoira, vesipisarat notkeasta ruumiistaan, nyt ryhtyi hivuttelemaan itseänsä kiireestä kantapäähän jollain öljymäisellä aineella, jota hän kaatoi pienestä pullosta, mikä paremman säilypaikan puutteessa riippui sulavasti häilyen hänen oikeasta korvalehdestään. Lammikon sileä pinta oli kuvastimena, johon hän silmäili sanomattomalla tyytyväisyydellä, asetellen ruumistaan mukaviin asentoihin, ja silminnähtävästi suuresti mielissään loistavasta peilikuvasta, jonka vesi heijasti; sillä ystäväni oli leikkari, oikea naisten hempukka kansansa keskuudessa.