Lapsia   By: Teuvo Pakkala (1862-1925)

Kokoelma novelleja lasten parista

Kirj.

Teuvo Pakkala

1895.

SISÄLLYS:

Häiritty jouluilo Mahtisana Valehtelijoita? Mari varkaissa Syntinen joulupuuro Ihme ja kumma Poikatyttö Jumalan marjat Vanha koti Sairasvuoteella

HÄIRITTY JOULUILO

Pikku Jaakolle oli tulossa hauska joulu. Hänellä oli äidille joululahja. Arvokas lahja, joka oli riemastuttava äidin.

Se oli pantu puodissa sievään paperilaatikkoon niin että jo ulkoapäin näytti lahja arvokkaalle. Mitä oli sisaren lahjat tämän suhteen? Kaikki yhteensäkin? Ilmanaikojaan vain!

Hän oli nähnyt kaikki heidän lahjansa, joita heillä oli vanhemmilleen ja toisilleen. Tytöt olivat näytelleet ne moneenkin kertaan. Vaan hänen lahjaansa eivät tytöt tienneet! Hän oli päättänyt ettei näytä eikä virka mitään, on aivan niin kuin hänellä ei mitään lahjaa kenellekään olisikaan, että sitten kaikki oikein hämmästyvät, kun laatikko lentää ovesta.

Hän piirusti laatikon kanteen: ÄIDILLE. Mutta kun hän tapasi säilöistään kirjoituksineen ja postimerkkeineen vanhan kirjekuoren, minkä joskus oli kadulta löytänyt, hän kiinnitti sen laatikon kanteen. Mainiota! Nyt eivät tiedä suuntiakaan keneltä lahja on.

Jos tietäisitte! meni hän sanomaan tytöille ihastuksissaan asiansa erinomaisesta onnistumisesta.

Tytöt koettivat arvailla, mutta eivät suuntiakaan osanneet. Niin vähäpätöisiä arvailivat, että oikein nauratti! Jaakosta tuntui houkuttelevalle sanoa, että näkisi heti, kun tytöt hämmästyvät.

Olen sika, jos sanon! ehätti Jaakko vakuuttamaan, kun tytöt alkoivat kiihkeämmin pyydellä. Kunniansanansa annettuaan oli hän varma itsestään, ja salaisuutensa oli kuin lukon takana.

Tytöt vain kiihtyivät, mitä päättävämpi Jaakko näytti olevan. Ja Esteri vanhin heistä kaikista otti Jaakon lujille, kun sattuivat kahdenkesken. Hän pyysi niin, niin hartaasi: Jaakko rakas! rakas Jaakko! Ja hän lupasi kaikkia, lupasi sanoa ja näyttää jo edeltäpäin, mitä hänellä oli Jaakolle, ja olisi luvannut vaikka silmän päästään, jos Jaakko olisi näyttänyt tai sanonutkaan lahjansa. Lopuksi Esteri suuttui ja uhitteli: älä huoli, Jaakko! Eevalle Esteri sitten kuvaili, miten kaunista on, kun lapset toisilleen uskoivat, mitä heillä on vanhemmilleen, ja kiittelivät Kitelän Iivaria, joka oli näyttänyt sisarilleen lahjansa.

Jaakko nauroi halveksivasti:

Pahanen kalalauta, näyttipä tuonkin tai oli näyttämättä.

Sinulla ei ole senkään veroista! sanoi Esteri.

Jaakko oli kiihtyä. Turkanen, jos hän näyttäisi, niin Esteri lentäisi selälleen! Tytöt yhtyivät ihan haltioihinsa. He pyysivät ja rukoilivat.

En sano! hän innostuksissaan vastasi tyttöjen pyyntöihin. Sitten vasta, kun laatikko ovesta lentää, huudan minä, että ne ovat sakset !

Jaakolle oli ihan käsittämätöntä, mitä Esteri pyrskähti nauramaan. Eevakin rupesi nauramaan aivan kuin yht'äkkiä olisi huomannut jotakin hassua.

Hullujako nuo ovat!

Samassa tuli äiti sisään. Esteri äidille selittämään:

Jaakko ei sano kenellekään, mitä hänellä on äidille joululahjaksi, vasta sitten kun laatikko ovesta lentää, huutaa hän, että sakset ne ovat.

Jaakko seisoi silmänräpäyksen ajan tyrmistyneenä. Sitten äkkiä singahti kuin poukka Esterin eteen ja tämä samassa oli lattialla pitkällään.

Jaakko! ehti äiti tuskin siihen sanoa, kun jo Esterin laatikko piirongista oli lattialla ja tavarat huiskin haiskin ympäri huonetta, niin että seinillä ripisi. Sen tehtyään hän yritti kamariin, missä Esterin joululahjat olivat pienessä vasussa, sirottaakseen nekin. Mutta äidin ohi mennessään tarttui hän äidin käteen kuin Absalom puun oksaan. Hän temposi irti ja potkaisi kumoon joulukuusen, joka oli tuotu sisään ja seisoi keskilattialla. Se oli kostoksi äidille! Eeva siitä suuttui enimmän ja, kun ei muuta voinut, kiusoittavalla äänellä sanoi Jaakolle:

Senkin saksi Jaakko!