Lapsuuteni muistoja   By: Teuvo Pakkala (1862-1925)

Kirj.

Teuvo Pakkala

Otava, Helsinki, 1921.

Siihen aikaan olin »mustalaispojan korkuinen», pahanen naskali vain, ja taisipa seitsemän ikävuotta levätä hartioillani. Ikä aimo tuo! Eihän surut eikä huolet säre silloin inehmonlapsen mieltä, ei köyhänkään. Kun hän levolle laskee saamatta illalliseksi niin jumalanjyvää ja aamulla sitten herää vatsassaan kurraava nälkä, jonka tyydyttämiseksi ei tuohon tuokioon ole tuumaa tulevaa, tuntuu tuo hieman tuimalta. Vaan annahan kun pääsee poikaparveen, niin silloin viisi koko tuimuudesta! Siellä leikin ja temmellyksen vimmassa unehtuu leipäaate kerrassaan kaikkine kiusauksineen ja mieli on kuin miekkoisella.

Lieneekö vielä ollut eineenkään aika, mutta olisinpa syönyt oikein hyvän sijalta, jahka vaan olisi ollut mitä syödä. Ruoanmurua en ollut suuhuni pannut sitten eilen puolilta päivin ja aivan niukalta silloinkin. Minun ikäiselläni, terveellä telmivällä pojanpoltolla on vielä ruokahalu sitä maata, että moni herkkusuinen herrasmies maksaisi siitä kauniin summan, jos ostamalla sen saada voisi, ja jos olisi niinkuin sekin ehdoksi panna tekisi pienen lahjoituksen vaivaiskassaankin. Nälkä oli minulla siis kova ja tuumailin mielessäni jotakin tähän suuntaan: kunpa saisi kerrankin syödä kyllältään, tahi kunpa olisi nyt edes pieni palanen leipää!

Kalle, lähde ulos, siellä on muitakin poikia! kutsui minua muuan toverini. Kutsumuksensa teki hän ovenraosta, sillä hän oli niin innostuksissaan, ettei malttanut tulla oikein sisälle. Tule, tule, me menemme pallille!

Pallille! Ja vielä ensi kerta tänä kevännä. Ken ei olisi seurannut äänen kehotusta!

Saat sinä mennä, vaan ainoastaan vähäksi aikaa, lupasi sisareni.

Minä olin valmis lähtemään. Portilla seisoikin suuri joukko iloa ja innostusta räyhäileviä poikia. Siihen sekaan kun pistäysi, niin ei tuntenut vatsankalvausta eikä nurkua hitustakaan mielessä. Hätä oli hukassa!

Keväinen aurinko paistoi räykiästi ja sulaili kiivaasti niitä viimeisiä repaleita, mitkä enään olivat jälellä maan talvivaipasta. Muuan läheinen kenttä oli jo niin paljaana lumesta, että ojissa vaan röhötti harvasyinen, karkea kinos ja itse kentällä pilkoitti siellä täällä joku pieni lumitäplä.

Pojat! tuonne, kentälle!

Sinne kirmasi koko avojalkainen poikaliuta, jotta kintut vilisi.

Ruvetaan tervasutille!

Ei, ruvetaan suolalle!

Mitä sitä tyhjää, pojat! Ruvetaan linnapallille!

Joo, linnapallille, linnapallille!

Pantiin linnaa ja ruvettiin lyömään linnapallia. Lyötiin ja juostiin ja huudettiin.

Hih, maailmassa, vaikkei olisi paitaakaan! kirkasi muuan juostessaan sisälinnasta ulkolinnaan.

Hih, kun on hippusa elää, kun on nuori ja terve! jatkoi toinen jälessä juosten.

Santtu, Santtu! katso kinttusi! huudettiin kolmannelle pojalle, joka myöskin juoksi sisälinnaan pallin vieriessä hänen kintereillään:

Hätä ei ole tämän näköinen! vastasi Santtu perille päästyään.

Eihän vaan, mutta olitpa menettää linnan.

Mitä niistä olista, kun kesät heiniä kasvaa! oli Santun vastaus.

Tolari! jopa lyöt »Pyhtisen vuorolla». Kalle lyö ensinnä: ja sitten minä, minun jälestäni on vasta sinun vuorosi. Lyö Kalle, että muutkin pääsevät lyömään.

Minä löin.

No, niin se mies lyö!

Pieni on tuo Kalle, vaan pippurinen!

Maasta se pienikin ponnistaa.

Kun huonoin mies meistä noin lyö, niin siitä voitte vähän haamistella, miten paras muksauttelee! Se oli Kallioisen Pekka, joka näin kehuskeli itseään kautta rantain. Hänen vuoronsa olikin nyt lyödä.

Sepä oli emäisku!

No, voi sun seitsemän seppää, kuinka korkealle meni!

Eihän tuota näykään koko pallia!

Tuollahan tuo piirtelee taivaslakia.

Vaan Pekka itse huusi:

Kun me olemme meiltä, niin muita ei kaivata!

Onko teillä kopinottajat kotona? huusi muuan toiselle puolueelle.