Lehtori Hellmanin vaimo   By: Minna Canth (1844-1897)

Kirj.

MINNA CANTH

1890

I

Seminaarilla oli lupapäivä. Kello kymmenen lähdettiin miehissä yhteiselle huviretkelle Ronnin mäelle, noin 3 tai 4 virstaa kaupungista etelään päin.

Anni Kemppainen oli jo kello kuudesta saakka ollut Selma Varénin luona neulomassa Selman sinistä leninkiä, joka edellisenä sunnuntaina oli repeytynyt. Hänen mielestään Selma siinä leningissään oli kaikkein somin, sen vuoksi hän välttämättä tahtoi saada sen hänelle kuntoon täksi päiväksi. Itse ei Selma siitä ollut milläänkään. Yhden tekevä hänestä, jos olisi pannut vaikka ruskean leninkinsä.

Mutta Anni ei sitä hyväksynyt. Sinisen hänen täytyi panna, välttämättä sinisen. Hän sen kyllä korjaisi ja laittaisi. Selma saisi olla aivan huoletta.

Ja niin Selma olikin. Häntä melkein hiukan harmitti, kun Anni niin aikaisin tuli ja herätti hänet. Mutta ei hän sitä raskinut näyttää sentään, kun tiesi että toinen teki sen pelkästä hartaasta ystävyydestä ja halusta saada häntä loistavimmaksi »tähdeksi» päivän huvimatkalla.

Niinpä hän vain hienosti hymyili, kun avasi ovea Annille ja kiiruhti sitten heti takaisin lämpimään sänkyynsä peitteen alle. Anni sai itse raapaista tulta, tikut olivat pöydällä lähellä kynttilää, neuvoi Selma. Sitten hän katseli ympärilleen, ei nähnyt leninkiä, mutta arvasi sen olevan kaapissa ja haki sen sieltä esille. Neulaa ja lankaa ja sormustin oli hänellä laukussa mukanaan.

Hiljaa hän koetti olla, että Selma saisi nukkua. Vilkaisi kuitenkin aina sänkyyn päin, nähdäkseen vieläkö hänellä oli silmät kiinni.

Kiinni ne olivat ja Anni luuli hänen nukkuvan. Siinä hän yhtäkaikki erehtyi. Selma ei enää päässytkään uneen, kun oli kerran valpastunut. Muuten hän vain piti silmiään ummessa ja ajatteli siinä yhtä ja toista taikka ei oikeastaan mitään.

Huone tuntui hänestä kolkolta, kahvia teki mieli, mutta sitä hän oli pyytänyt tuomaan vasta kahdeksan aikaan. Valo vaivasi hänen silmiään.

Harmi, että tuo Anni...

Hän katsoi sinne päin. Näki keltaiset hiukset ja suoran jakauksen keskellä päätä. Kumarassa hän istui, oikea käsi ahkerasti nousi ja laski, pitkältäpä se hame oli revennytkin.

Anni samassa kohotti päätään ja tapasi Selman silmät.

Ka, valveillahan sinä oletkin.

Valveilla.

Tiedätkös, kyllä tästä hyvä tulee.

Mutta paljon siinä on työtä. Olisit antanut olla.

Ei tässä niinkään. Pian minä tämän saan. Ja sitten sinä olet nättinä tänä päivänä.

Hm...

Anni sihtaili lankaa neulan silmään. Selma katseli häntä. Ihmetteli taas niinkuin usein ennenkin, ettei hänellä ollut lainkaan kulmakarvoja, taikka olivat ne niin lyhkäiset ja vaaleat, ettei niitä semminkään näkynyt. Silmät eivät olleet hullummat terävät ja vilkkaat, siniset väriltään. Iho oli valkea, posket aina laajalta punaiset, kasvojen muoto oli säännötön, nenä kippurainen. Ei hän kaunis ollut, Anni raukka, se täytyi myöntää. Hyvä tyttö muuten.

Selmaa hän tavattomasti ihaili. Ei ollut hänen mielestään Selman vertaista koko maailmassa. Hän oli kaunein, komein, hienoin ja etevin kaikista. Ei hänessä milloinkaan tavannut mitään rumaa tai epämiellyttävää, eikä hän liioin koskaan puhunut tai käyttäytynyt sopimattomasti. Aina hän oli älykäs, aina viehättävä, aina erinomaisempi muita.

Ihme ja kumma, mutta Annin silmissä kaikki esineetkin, jotka kuuluivat hänelle, tulivat ikäänkuin pyhitetyiksi. Saivat kohta toisen merkityksen, toisen leiman. Jokapäiväisyys katosi, jotain runollista, kaunista, hienoa tuli sijaan. Niinpä esimerkiksi tämä huone, jossa hän asui. Eikö se ollut erikoisempi, kuin kenenkään muun naisoppilaan huone?

Missä se erikoisuus oikeastaan piili, sitä hän ei tosin niin tarkkaan selville saanut. Ylipäätään vain kaikessa, ihan kaikessa, ihan kaikessa, hän itselleen vakuutti.