Liesilauluja   By: L. Onerva (1882-1972)

LIESILAULUJA

HUURRETTA

HARMAAT PÄIVÄT.

Yön taivas seestyy, käypi jälleen pilveen, ja aamut nousee, illat pimenee, ja ihmislapset itkee, hymyilee ja vaihtuu vaihtuessa helteen, vilveen.

Ma liiaksiko kerran hymyin, itkin ja liiaksiko tahdoin, taistelin! On laannut riemu, laannut murhekin, ei kyynel vieri poskipäätä pitkin.

En ole onneton, en onnellinen. On harmaat päivät, liikkumattomuus. Jäähangen alla uinuu vanha, uus, yöhelmassa sen hämärtävän sinen.

Oi, lumimaisemien tyynet taulut, pois sielustani menkää, mieluummin kaikk' otan vanhat myrskyt takaisin ja vanhat kyyneleet ja vanhat laulut!

HÄMÄRISSÄ.

Mun pirttini soppea valaisee vain lieden hehkuva palo. Surullista mieltäni miellyttää sen himmeä, häilyvä valo....

Ja ruutujen takana talvinen maa niin vienosti hämärtäypi.... Lumikukkaset kasvavat akkunaan, tarun haltia tanhuita käypi....

MUMMO.

Sano, mummo, miks silmäsi välke on lauha kuin lapsosen?

Usein laskevan päivän rusko on nousevan kaltainen.

Sano, mummo, miks äänesi helke niin lämpöisen läheltä soi?

Usein muiston ja toivon virsi yht' armaasti soida voi.

VARJOT.

Varhaistumma iki ilta, varjot mailta kaukaisilta seuraa mua, ja ma heitä, heitä ennen eläneitä.

Yöstä kurkoittaa ne mulle avutonta lapsenkättään, ja ne huokaa: »Tulee turmaan tahtomattaan, tietämättään!

Olet, lapsi, taattos kuva, hiillos yössä tummentuva, olet maammos orpo muisto, karreks jääpä uhripuisto!»

SYKSY.

Syyskultiin kellastuu jo raskain heelmin puu, ja tähdet syttyy lakastuksen yli. Maan sydän yksin lyö kuin täyttymätön työ, vaikk' onkin kylläisyyttä täynnään syli.

Suur' Saavuttamaton sen unelmissa on, ja luonnon kellot ikävätä soivat pois ijäisyytehen.... Ja alttarille sen se uhraa loistonsa, min hetket loivat.

Soi kielet hyisen veen ja tuulikanteleen, ja tuhatluvuin lehdet lentää puista Ma niiden tuskaisaa kun kuulen laulantaa, en omaa orpouttain enää muista.

Ma sitä muista en. Kuin pisar merehen, kuin tähti aavan avaruuden helmaan niin hukkuu murheeni, niin vaipuu lauluni syksyn suureen suru runoelmaan.

KOTI.

Koti kaukainen, armas, mi syliis mun synnytit kerran, koti kadonnut, kaunis, ole siunattu nimehen Herran!

Koti tuskainen, ankee, koti rauhan aarteita vailla, olet ainoa keidas elon muistojen korpimailla!

Kuin korkea tähti yli kaiken halvan ja karkeen sa yössäni loistat, pyhämieltä luot päiväini arkeen.

Elon murheeni kehto, yhä tuutuusi tummaan halaan, kuin hartaustempliin ma suruiseen muistohos palaan.

PAI KOIRANI MUN...

Pai koirani mun.... Miten silmäsi sun on uskolliset, syvät! Sa et pettäisi, sa et jättäisi, kuten tekivät ystävät hyvät....

Pai koirani mun.... Nyt silmäsi sun kuin ongelmoita kysyy: sinä ymmärrät vain ystävät, jotka ijäti yksinä pysyy....

ENSI LUMI.

Ensi lumi! Jähmettyvään saartuu taivas pilvenlonkaan. Emo Maa käy uneen syvään, painuu kyyryyn kypärälleen. Ensi lumi! Uusi jälleen! Kuinka mones se jo onkaan!

Kulkee ohi kuuran siltaa monta tummaa talvi iltaa.... Lankee mieleen härmän hunnut, kodin , orpouden tunnut, vanhat haaveet luota lieden, muiston tuoden, toisen vieden....

Putoo ensi lumen myötä sieluun muiston lumikukat.... Ammoin kuolleet maammot, taatot saapuvat kuin pilvein saatot.... Monta mykkää talvi yötä kurkistaapi akkunasta, pyhäisiä joulu öitä, jolloin ruudun takaa salaa nietoksesta orpo rukat katsoo joulukynttilöitä, jolloin sydän kotiin halaa mieron tietä kulkemasta....

Lumi umpeen polut sataa eksyttäen syöntä monta, tehden monta koditonta.... Mutta lumen tuolla puolla yläisella taivahalla tuhat kulkee linnunrataa; ne on teitä eksyneiden, tähti usvaa enkeleiden, joiden osa tähtein alla oli lemmen vuoksi kuolla.