Liv   By: Kristofer Janson (1841-1917)

Kirj.

Kristofer Janson

Norjan kielestä suomentanut E. [Elisabeth Löfgren]

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1879.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Oletko kuullut puhuttavan Gunnar Haugen'ista? Taikka hänen tyttärestään Liv'istä, jolla oli nuo punaiset nauhat palmikoissa, hänestä, joka aina istui isänsä vieressä kirkossa eikä voinut ymmärtää, miksi kyyneleet tulivat ukon silmiin kun hän saarnaa kuunteli. Tule, käy istumaan ja minä kerron sinulle yhtä ja toista näistä molemmista.

He sopivat yhteen, kuin koski ja virta, kuin meri ja järvi, kuin tumma varjo sinisellä taivaalla, nämä kaksi Gunnar ja Liv. Gunnar oli ko'okas ja totinen kuin kuusi tunturilla, kova kuin se kallio, jonka juurella maa tilkkunsa oli, synkkä, kuin korpi syys yöllä. Liv oli hoikka ja hieno, kuin nuori koivu, kaunis, kuin kukkanen ruohikossa, ja vaaleva, kuin tuoksuva kesä ilta. Gunnar oli leveähartioinen, korkea otsainen, hänellä oli pitkä tumma tukka ja tummat silmät. Liv oli kultatukkainen ja hänellä oli siniset kirkkaat silmät, jotka luottamuksella ja viattomuudella katsoivat maailmaa. Missä vaan hän kulki ujona ja hiljaisna, päivänpaiste häntä seurasi.

Ei kukaan seudussa tuntenut Gunnar'ia, ei kukaan tietänyt ken hän oli, mistä hän oli tullut. Kymmenen vuotta sitten oli hän ensikerran ilmautunut; hän oli silloin ostanut maatilkun tunturin juurella ja eli nyt kaukana ihmisistä itsensä ja ajatustensa kanssa. Mitä laatua nämä ajatukset olivat ei ollut helppo arvata, mutta yhtä ja toista mietittiin ja seudun asukkaat pelkäsivät tuota pitkää, synkkää miestä, joka jok'ainoana sunnuntaina tuli kirkkoon, taluttaen tytärtänsä, pientä Liviä, ja meni pois yhtä hiljaa kuin oli tullut, Jumalanpalveluksen päätyttyä. Yksi ja toinen silloin sääli Liv parkaa, joka päivät päätänsä sai kulkea Haugen'issa ulos ja sisään ja asuskella tuon äänettömän ihmisen kanssa. Mutta nähdessään tytön tepsuttelevan isän rinnalla sunnuntaisin ja katsoessaan hänen lempeään kirkkaasen silmäänsä, ei voinut kukaan kuitenkaan uskoa että mikään varjo vielä oli hänen sieluansa pimentänyt. Moni olisi kyllä ollut utelias tietämään ja kuulemaan kuinka siellä ylhäällä elettiin, vaan ei kukaan uskaltanut puhutella Gunnaria, eikä tämä suinkaan vaivannut ketään jutuillansa. Kolkot kasvot ja rypistetyt kulmat eivät juuri sanoneet että kaikki sisäpuolella oli valoista ja puhdasta, mutta ei löytynyt sentään kukaan, joka olisi voinut puhua pahaa Gunnarista tai osoittaen jotakin huonoa sanoa: "sen Gunnar Haugen on tehnyt". Gunnar järjesti ja hallitsi hyvästi mitä vähäistä hänellä oli eivätkä ihmiset koskaan olleet nähneet hänen ottavan ryyppyä tai olutpulloa, eivätkä koskaan olleet kuulleet hänen kiroovan, eikä nauravan, eikä pahaa sanaa lausuvan; sillä Gunnar kuului "heränneiden", joukkoon, ja Raamattu oli kai se, joka hänet paraiten tunsi.

Haugen, jossa Gunnar asui, oli kurja maatila. Se oli jyrkän tunturin juurella, joka heitti sen yli varjon, yhtä synkeän, kuin mies itse. Maa oli huono, mutta antoi kuitenkin niin paljon että hän taisi elättää muutamia elukoita ja tehdä pari matkaa kaupunkiin; ja sitä paitsi hänellä oli pieniä maapalstoja nauriita ja muita sellaisia kasvia kasvamassa, jotta hyvinä vuosina hänelle jäi vähän ylikin.