Lukkarin Mari Kynäily   By: Pehr Thomasson (1818-1883)

LUKKARIN MARI

Kynäily

Pehr Thomasson'ilta

Suomentanut S. Hirvonen.

Tampereella, 1882. J. F. Olan'in kustannuksella. Emil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa.

1.

Kaukana Pohjolassa leveän ja kirkkaan Ongermanjoen äyräällä viheriöitsevine saarineen, on pieni punaiseksi maalattu huone, jossa on monta Herran vuotta asunut seurakunnan lukkari, tuo kunnioitettu Grangårdin Per, joksi häntä yleisesti kutsuttiin.

Oli kaunis lauantai ilta kesäsydämellä vuonna 1851.

GrangÅrdin Per, eli lukkari ukko, joksi me lyhyesti tahdomme hänet nimittää, istui parin muun henkilön kanssa pihalla seisovan suuren ritvakoivun lehväin alla ja katseli tyytyväisenä sitä juhlallista kuvaa, joka leveni heidän silmäinsä eteen. Se olikin semmoinen kuva, jonka vertaista ei nähdä monessa paikassa Jumalan raittiissa, juhlallisessa luonnossa. Molemmin puolin jokea yleni korkeita vuorenselkiä, joilla kasvoi isoja, yksitotisia honkia ja solakoita, vaalean viheriäisiä koivuja, jotka suloisesti kuvastelivat itseänsä ohitse juoksevassa joessa, joka loisti suloisen ilta auringon valossa niin kirkkaasti ja valoisasti, kuin kullattu "Jumalan huoneen tornikukko". Ja kaiken tämän ylitse kaareusi sininen taivahan kansi niin suloisesti viehättävänä, kuin sininen silkkihuntu, joka poimuelee kauniin, vapaamielisen naismuodon ympärillä. Ei yksikään tuulen hengähdys röyheltänyt veden pintaa eikä soittanut puiden kieliä. Ainoasti yksi ja toinen laululintunen viserti lyhyen laulunsa lukkariukolle ja hänen seurallensa, josta nyt aiomme vähän lähemmin selittää, sillä nämä kolme henkilöä ovat kieltämättä sen pienen luonnonkuvauksen loistekohtana, jota tässä olen kokenut lukian silmäin eteen esitellä.

Lukkariukko oli elähtänyt, vahvaruumiinen mies, rehellisellä ja kunnioitusta vaikuttavalla ulkomuodolla. Hopeanharmaa tukka ympäröitsi avonaisia, rehellisiä kasvoja, jotka vaikuttivat kunnioitusta ja luottamusta. Hänen vasemmalla puolella oleva naapurinsa oli sitä vastaan noin parinkymmenen vanha, hienosti kalveakasvoinen nuorukainen, jolla oli isot, tunnokkaat silmät, mitkä todistivat, että hän tiedossa ja ymmärryksessä oli paljon ylitse nuoruuden ijän. Mitä taas oikeanpuolimaiseen naapuriin tulee, ei häntä missään suhteessa voinut verrata kehenkään edellämainittuun, sillä hän oli tyttö, nuori, kuvankaunis tyttö, raitis iloisa, niinkun oikea Norrlannin impi yhdeksäntoista vuoden ijässä tavallisesti on.

Tämmöinen oli se pieni seura, ja kun he nyt istuivat siinä kauniina kesäiltana, muodostui heistä yhteensä pieni joukko, joka oli täydellisessä sopusoinnussa ihanan ympäristön kanssa, kuitenkin sillä eroituksella, että kun, miten edellä on huomautettu, luonnon valtakunnassa oli tyyneys ja hiljaisuus, täällä pidettiin varsin vilkasta keskustelua.

"Minä en voi mitenkään käsittää", sanoi lukkariukko, "kuinka ihmisillä saattaa olla sydäntä jättää syntymämaansa ja muuttaa kauas vieraisiin maihin; sillä niin hyvää ja kaunista, kuin meillä täällä on, en luule missään maailmassa olevan. Eikö sinullakin ole sama usko, hyvä Knutson?"

"Ei aivan sama", vastasi tämä, joka oli seurakunnan kansakoulun opettaja. "Kyllä on maailmassa monta parempaakin paikkaa".