Mäkijärveläiset Kuvaus Savon kansan elämästä   By: Unknown (1862-1920)

Kuvaus Savon kansan elämästä

Kirj.

Kauppis Heikki

WSOY, Porvoo, 1920.

I.

Tämän meikäläisten kylän nimi on Mäkijärven kylä, joka tulee Huhain vuorelta vähän koommin niinkuin etelään päin. Kylä ei ole päässyt kuuluisaksi eikä myöskään vuori, sillä ne molemmat ovat pieniä. Taloisia taloja on siinä järven ympärillä puolikymmentä ja hyvinkin sama määrä puumökkejä, isompia ja pienempiä sekaisin.

Elämä on täällä melkein samantapaista kuin muuallakin sellaisten elämä, joita suurempi maailma nimittää yksinkertaiseksi kansaksi. Mutta vähätpä siitä. Nämäkin vain elelevät laillaan, vieläpä laulelevatkin, ja erinomainen laulun halu onkin nuorilla. Minun pitää jo mukavuuden vuoksi pistää heidän vanha, mutta aina uutena pysyvä laulunsa tähän särpimen lisäksi.

Se on näin:

"Rakkaus on rauhan kukka, muista kultani, muista se; ei se muutoin tule hukkaan, jos ei kielet katkaise."

Tällaiset olivat nuorten lauluja, eikähän vanhoilla lauluja olekaan, ja jos onkin, niin ne ovat vain tällaisia:

"Ei aina keyriä kestä, ei aina tupia pestä."

Oli tällä kylällä vakaviakin ihmisiä, niinkuin Hemmolan isäntä Hemmo ja muutamia muitakin, jos ei laulunhaluisia vakavina pidettäne.

Syksyllä se mikkeli syömingissä selvästi näyttäytyi, mikä mistäkin piti, ja sitten aina paremmin, jos oli viljalti viinaa. Silloin sattui välistä, että tapella nutistivatkin, jos asioissa niin kantautui. Vähemmän viinan aikana, jolloin ei tullut kuin parhaiksi puhetuulelle, ottivat kirjamiehet puhellakseen raamatusta, ja jotka eivät siihen kyenneet, ne pitivät muuta parran pärinätä.

Mikkeli syömingissä syödään kovasti. Niitä pitää joka talo vuorollaan, ja niihin kutsutaan kaikki naapurit. Yhtenä keiton lajina on lammasrokka, ja sen tähden sanotaankin että "päästään tästä Mikkeliin, niin pässi orteen kurnutetaan".

Sinä syksynä, josta kerron, oli ensimmäiset tällaiset pidot Hemmolassa. Isäntä, jota Hemmoksi kutsuttiin, jouduttautui ne pitämään ensimmäiseksi, hän kun jouti hyvästi kävelemään kutsumassa, sillä kotona oli hänellä kolme aikamieheksi saapaa poikaa työssä. Eikä hän muutenkaan enää maallisista töistä välittänyt, veisaili vaan virsiä kotonansa ja niissä paikoin kylässä, jossa siitä pidettiin.

Joka syksy Hemmo kävi aina kutsumassa vanhan mökkiläisensä Liejuniemen Lassin vuoden alkiaisiin. Naapurinsa kutsui myös jokaisen, vaikka ei hän kaikista oikein pitänyt, ne kun olivat hänen sanainsa mukaan suruttomia pökkelöitä.

Ruualta päästyä piti isäntä pienen puheen.

Tuota minun mielestäni, sanoi hän, ei saisi nämät syömingit olla ainoastaan syömistä, juomista ja joutavaa lopakoimista varten, vaan että kokoonnuttuamme muistaisimme paremmin kiittää Luojaamme, jolta kaiken saamme.

Kyllä kaiketi se ei pahempikaan olisi, sanoi Liejun Lassi, jolla aina oli tapana sanoa että "kyllä kaiketi".

Toiset miehet eivät myöntäneet eikä vastustaneet, olivat vain ääneti; toisillensa siinä salavihkaa vähän naurahtivat. Hemmo kurkisti pöydän orrelle ja virkkoi:

Eiköhän oteta ja veisata joku pieni virren värssy. Hae sinä, Jahvi, kirjavasu.

En minä tiedä, missä lienee, sanoi Jahvi.

No mene sinä Hermanni.

En minä ... menköön Ima.

Imapa se nöyrin lienee, sanoi poikain äiti, paraskin junkkari! Mene sinä Hermanni, anna noitten isompien olla.

En minäkään tiedä koko kirjavasua, missä lienee.

Hemmo katseli vuoroon kutakin juttelijata, että kuka heistä liikahtaisi ja sanoi viimein:

Kyllä siitä ei tule mitään ... kun te ilkiätte olla tuollaisia.

Jos pitäänee minun lähteä, sanoi äiti.

Elä mene; Hermanni joutaa mennä ja sen pitää mennä.