Margery Beade ja Beden armeliaisuus   By: Hesba Stretton (1832-1911)

Kirj.

Hesba Stretton

Suomennos.

Helsingissä, K. E. Holm'in kustantama. 1883.

SISÄLLYS:

I. Beden kartano II. Viimmeinen ilta III. Yksinäisiä päiviä IV. Vanha kartano Beade V. Lähtö VI. Muukalainen vieraassa paikkakunnassa VII. Kelloseppä ja filosofi VIII. Pyhän Paavalin tuomiokirkko IX. Beden testamenttivarasto X. Kor ja Fede XI. Pääsiäis täysikuu XII. Hän on kuollut ja elää jälleen XIII. Iloinen Pitkäperjantai XIV. Hyljätty XV. Kuoleman ota XVI. Teepidot holhouskartanossa XVII. Kornelius Bell XVIII. Aika menee vanhaa rataansa XIX. Uusia vastahakoisuuksia XX. Margeryn odottamaton vieras XXI. Pimeä Marraskuu XXII. Helppohintainen matka joulun aikaan XXIII. Kotona jälleen XXIV. Margery hukassa XXV. "Hänellä ei ollut kuhun päänsä olisi kallistanut." XXVI. Hoitohuoneessa XXVII. Kummallinen muutos XXVIII. Kaksi naimista XXIX. XXX.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Beden kartano.

Näyttänee kenties oudolta että kerron elämäni vaiheita, minä, joka en ole mikään mahtava henkilö, vaan köyhä arentimiehen tytär ja oppimaton vaimo, joka olen tullut tietämään ainoastaan sen: että kaikki on meille hyödyksi, jotka Jumalaa rakastavat, niin köyhiä ja oppimattomia kuin he ovatkin.

Vanha kartano kotona oli noin kahdeksankolmatta peninkulmaa Lontoosta, lähellä Walesin rajaa, jossa raittiisen, suloiseen ilmaan ei sekautunut vähintäkään kaupungin savua. Mennessä lähimmäiseen kaupunkiin, joka oli puolen peninkulman päässä, sai kulkea viheriäisten metsien ja männikköjen läpi, ennenkuin näki tai kuuli jotakin kaupungin elämästä. Isäni, samoinkuin isoisäni ja hänen isänsä olivat kaikki asuneet samassa pienessä kartanossa, johon kuului kaksisataa tynnyrin alaa vähäväkistä maata, jota paitsi heillä oli oikeus pitää lampaita yhteismaalla. Tämä ulottui kauas yksinäisen kukkulan juurelle, joka kohosi suoraan ylös tasangolta. Kansa nimitti sitä vuoreksi, ja niin jylhänä ja yksinäisenä seisoikin se siellä, että se kenties näytti korkeammalta kuin todenperää olikaan. Toisinaan, kuin aamusumu oli laskeutunut kukkulalle ja peitti sen silmiltäni, kuvailin mielessäni enkelein liitelevän valkean sumuhunnun takana, tai ajattelin Abrahamia, kun hän meni vuorelle uhraamaan poikaansa Jumalalle. Ja kun pilvet rippuivat siellä tunti tunnilta paksuina ja mustina, ikäänkuin itseensä kooten kaikki taivaan pimeyden, ajattelin pimeyttä joka ympäröitsi Golgathan vuorta, ett'ei kansa Jerusalemissa voinut nähdä taivasta kohti kohoavaa ristiä. Näin tuli yksinäinen kukkula, joka toisinaan näytti niin surulliselta sumussa ja iloiselta auringon valossa, parhaimpien ystävieni lukuun.

Kuinka hyvästi muistan kartanon. Vanhalta ja harmaalta se näytti aivankuin olisi ollut puettu talonpojan kotikudottuun pukuun, samoin kuin isänikin. Ikkunat olivat puhtaat ja niiden vähäpätöiset ruudut olivat asetetut kulmat ylös ja alaspäin; muutamissa ikkunoissa, niinkuin esim. navetan, oli ainoastaan lastat. Katto oli korkea ja tiheät sedum pensaat antoivat sille omituisen värin auringon valossa. Tuuheat muurivihreät kiertelivät suurien salvohirsien lomitse katon harjalle, jossa pääskyset visertelivät ja pojat pesissään piipattivat kesäpäivän pitkään. Useimmiten kuljimme keittiön ovesta, joka vei suoraan navetan edessä olevaan kujaan, jossa aamuin illoin lypsin kolme lehmää sill'aikaa kun karjakko lypsi neljä. Ne olivat kauniita, kärsivällisiä eläimiä, joiden raitis hengitys tuntui huoneissamme, kun ikkunoiden ohitse kulkivat navettaan. Oli meillä toinenkin ovi, joka kartanon edessä olevasta puutarhasta vei suoraan perähuoneesen, vaan siitä tuskin muulloin kuljettiin kuin juhlina ja Stefanin kotona ollessa.