Marit Skjölte   By: Kristofer Janson (1841-1917)

Kirj.

Kristofer Janson

Norjan kielestä suomentanut E. [Elisabeth Löfgren]

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa. 1879.

ENSIMÄINEN LUKU.

Kesä lähestyi ja samalla se aika, jolloin Amerikaan matkustavaiset lähtöä puuhaavat. Useita laivoja oli jo lähtenyt; muutamien päivien perästä oli viimeisen lähteminen. Höyrylaiva oli lähetetty vuonon pohjukkaan, tuomaan ulos vaeltajat kaupunkiin; nyt tämäkin laiva kohta oli valmis lähtemään. Savua tuprusi ulos piipusta ja peitteli rantaa mustana pilvenä. Laivassa miehistö juoksi kiireesti sinne tänne, asetellen ja sovitellen matka arkkuja, laukkuja ja tavaroita sille ihmis joukolle, joka aikoi etsiä onneansa vieraassa maailmassa. Niitä tuli nytkin vielä mäkiä alas, toisia oli jo lahdella, jotka katselivat taappäin, katselivat sukulaisiansa, jotka seisoivat vuorenrinteellä; toiset antoivat kättä niille, jotka olivat laivasillalla. Hitaasti liukui vene toisen perästä lahden tyyntä pintaa myöten. Eräs vaimo istui veneen kokassa, pää kätkettynä sylihin, jotta hän kyyneleitään kätkisi, ja vanha isäntä tuijoitti myytyyn maa tilkkuunsa, niin kauan kuin se näkyi. Siellä oli hän leikkinyt ja elänyt, työtä tehnyt ja orjaellut koko elin aikansa. Uutis peltoon oli perunoita kylvetty. Kumma kuinka hyvää satoa lupaavalta tuo pelto tänä vuonna näytti. Vaan arvattavasti maamvieremä tai vedenpaisumus kaikki hävittäisi myöhemmin kesällä. Ja sitten veroja lisääntyi niin ett'ei kukaan ihminen enää täällä toimeen tullut. Ajattelivatko samoin nuo nuoret miehet, jotka tuolla lahdella lauloivat ja huijasivat? Ei kukaan saisi moittia heitä puuttuvasta rohkeudesta ainakaan, ja olivat päättäneet tanssia Hallingi tanssia laivan kannella vielä tänä iltana. Vapaat miehet kyllä keinoja keksivät päästäksensä eteenpäin maailmassa.

Muiden jälkeen tuli yksinäinen joukkokunta. Mies ja vaimo, jotka välillänsä taluttivat pientä poikaa. Nuori tyttö kävi heidän jälessään.

Hän kävi nopeasti, sillä oli kiire käsissä, mutta sitä myöten kuin tuli likemmäksi siltaa tytön jalat kävivät raskaammiksi, ja siinä hän nyt seisoi nojautuen sillan aituukseen ja pitäen siitä kiinni. Viivytellen astui hän taas muutamia askeleita eteenpäin ja pani jo toisen jalkansa portaille, mutta samassa tempasi hän itsensä irti ja lensi kuin hullu ihminen ylös mäelle päin. Vaimo nousi istuimeltaan veneessä ja aikoi seurata häntä. "Oi Jumala meitä mittakoon! hän tekee meidät onnettomiksi! Oi juokse hänen jälkeensä, sinä Tore, oi juokse hänen jälkeensä!"

Isä seisoi niinkuin kiveksi muuttuneena ja piti venettä sillan vieressä, naapurit ja muu väki seisoivat sillalla ja katsoivat Toren jälkeen. Kukkulalla oli tyttö heittäynyt maahan ja pistänyt päänsä ruohikkoon, ikäänkuin olisi tahtonut itsensä kätkeä. Hän ei huomannut Toren tuloa.

"Sun täytyy tulla nyt, Marit", sanoi Tore, koskien hänen olkapäähänsä. Marit kääntyi raivoissaan häntä vastaan:

"Pois!" huusi hän "pois sanon minä!" Ja hän otti turvakseen molemmin käsin ruohojen korsista kiinni.

Tore katsoi ympärilleen, hän ei tietänyt mitä hänen pitää tehdä. "Mutta kyllä sinun yhtä kaikki täytyy, muuten on liian myöhäistä!" sanoi hän. Otti sitten Marit'in käsivarsista kiinni ja tahtoi vetää häntä myötänsä. Marit heittäytyi selälleen, potki, repäisi itsensä irti ja karkasi mäkeä ylös niinkuin henkensä edestä.

Tore seisoi epäillen. Pitikö hänen seurata tyttöä vai eikö? Mutta samassa laiva vihelsi ensi kerran ja hänen täytyi rientää alas. Veneessä seisoivat yhä odottamassa melkein vetämättä henkeään.

"Seuraako hän sinua?" huusi äiti niin pian kuin Tore näkyi mäellä, ja hän kurkisti sinne päin.

"Se on mahdotointa", vastasi Tore astuen alas, "hän ei tahdo".