Murtavia voimia   By: Santeri Alkio (1862-1930)

KUVAUKSIA KATOVUODEN 1867 AJOILTA

Santeri Alkio

Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström Osakeyhtiö 1896

Katovuosina

UUPUNEITTEN UHRIEN MUISTOLLE

omistaa nämä rivit

nöyrimmällä kunnioituksella

Tekijä

Tämä teos liittyy jatkona »PUUKKOJUNKKARIT» teokseen, ollen kuitenkin siitä riippumaton, itsenäinen teos.

I

Oli sunnuntaipäivä toukokuun lopulla vuonna 1867. Ei missään näkynyt vielä kevään esikoisia. Paksuina kinoksina peitti lumi Pohjanmaan lakeita vainioita. Sen lisäksi nujutti ja ryöpytti lunta, ajaen eräälle Etelä Pohjanmaan kirkolle tulevat ihmiset etsimään suojaa joko kirkosta tai likeisistä taloista.

Kirkonkellojen kumea pauke sai hyvin vähän juhlallisempaa muutosta aikaan, sillä niiden äänet tuntuivat kaiuttomina kuolevan jo hautuumaan äärimmäisellä nurkalla. Sitä vastoin paisuva myrsky yhä äänekkäämmin anasti puhevallan ja vaikutuksen. Vanha tuuliviiri multaushuoneen katolla kituutti ja valitti niin kuin senkin olisi ollut vilu. Kirkko näytti melkein tavallista pienemmältä, kun sen rajapiirteet alkoivat kadota sakean lumiryöpyn sekaan. Hautuumaan ympärillä kasvavat halavat, pihlajat ja tuomet huojuivat alastomina tuulen mukana etelää kohti. Suunta näytti niitä ikäänkuin suututtavan, sillä jokaisen syvemmän, pakollisen kumarruksen perästä ne rajusti suoristivat lehdettömät latvansa, ravistelivat ja puistelivat niitä kuin vanhat, kärtyiset ukot hapsiansa.

»Tämä näyttää kauhealta», taikka jotain sen tapaista sanoivat kirkkomäellä toisiansa tapaavat ihmiset. Niitä kokoutuikin huomattavat määrät, mitkä jalkaisin, mitkä hevosilla. Vanhan tavan mukaan keräysi parvi tyttöjä kirkon eteiseen, missä muutama hymyilemään luotu suu koetti noudattaa luontaista taipumustaan. Mutta hymyily pakeni niin kuin omantunnon tuskissa ja kirkon eteinen jäi pian tyhjäksi.

Kirkkoon kokoutui runsaasti kansaa, kaikkien kasvoilla vakava, totinen ilme. Aamuvirren sävel soi kaiuttomasti ja tuntui ikäänkuin arastelevan sitä terävää, viheltävää ulvahtelemista, minkä ulkona pauhaava myrsky synnytti rikkeimissä ikkunaruuduissa. Hataroista ikkunoista tuprusi lumi kirkkoon, kooten paksuja kinoksia ikkunalaudoille ja synnyttäen hienon lumipyryn niiden tienoilla istuvain ympärille.

Jumalanpalveluksen aikana, jonka kirkkoherra toimitti, oltiin hyvin hiljaa. Pappi ihmetteli seurakuntansa käytöksen muutosta. Nuorilla oli ollut aina niin paljon toisilleen kuiskaamista itse saarnan aikana, nyt ainoastaan harvat päät kumartuivat siinä tarkoituksessa. Pappi otaksui tässä näkevänsä Kaikkivaltiaan mahtavan käden kurituksen seurauksia. Hänen sydämensä heltyi. Yhtäkkiä, itsekään muutosta huomaamattaan, tunsi hän olevansa samaa lihaa, samaa verta tuon kansan kanssa, joka nöyränä, äänetönnä hänen puhettansa kuunteli. Ulkona nyt niin tavattomaan aikaan pauhaava lumimyrsky ja sen omituiset, peloittavat äänet muuttuivat hänen heltyvässä mielikuvituksessaan ikäänkuin välittömiksi Jumalan vanhurskaan vihan ääniksi. Oma syyllisyys, oma osallisuus noiden veljien ja siskojen kanssa samoihin rikoksiin nousi vuoren tapaiseksi painoksi. Itse sitä huomaamattaan muutti pappi puhetapansa: alussa oli hän puhunut teidän synneistänne, nyt hän puhui meidän synneistämme. Puhe ei enää ollut ankaraa, tuomitsevaa lainsaarnaa, vaan yhtäjaksoista nöyrää rukousta. Hänen asemansa Jumalan ja ihmisten suhteen oli muuttunut: tavanmukaisesta Jumalan käskynhaltijasta oli tullut kanssaveljiensä lähettiläs, niiden sydämellä ja suulla puhuva, palava esirukoilija...

Seurakunta itki.

Kun tuli aika rukoilla maanhedelmästä ja kansa kumarsi päänsä rukoukseen, alkoi äänekkäitä nyyhkytyksiä kuulua ympäri kirkon.

Kaikki hymy ja leikki oli kaukana. Satalukuihin nousevan kansan sydän sykki sillä hetkellä yhdelle ainoalle tunteelle:

»Herra Jumala, anna aurinkosi paistaa!»