Murtovarkaus; Roinilan talossa   By: Minna Canth (1844-1897)

Kirj.

Minna Canth

1917 (1883 1885).

MURTOVARKAUS

Näytelmä viidessä kuvauksessa

HENKILÖT.

UKONNIEMI, talonisäntiä. PELTOLA, NIILO, Peltolan poika. LOVIISA, Ukonniemen tytär. AHOLAN ANTTI, torppari. MARIA, hänen vaimonsa. HELENA, heidän tyttärensä. HOPPULAINEN, itsellismies. PENTTULA, noita. MATTI, EERO, KALLE, kylän nuorisoa. KIRSTI, LIISA, VAPPU, ERÄS VANHA TALONPOIKA. PITÄJÄN VANGINKULJETTAJA. KYLÄLÄISIÄ.

ENSIMMÄINEN KUVAUS.

(Aukeahko paikka honkametsässä. Perällä näkyy järvi, jonka vasemmalla puolen niemi korkeine kukkuloineen pistää esiin. Juhannusaatto. Kylän nuoriso huvitteleiksen iloisella tanssilla. Laulu alkaa jo ennen esiripun nostettua.)

"Rosvo, rosvo olit sä. Kun varastit mun ystävän; Minä luulen, Fralla laa, Minä luulen, Fralla laa, Minä luulen, Fralla lalla, fralla lalla laa!"

"Enpä tiennyt syytä siihen, Miksis minun hylkäsit; Minä luulen, Fralla laa. Minä luulen, Fralla laa, Minä luulen, Fralla lalla, fralla lalla laa!"

(Peltola ja Ukonniemi tulevat oikealta. Nuoret taukoavat tanssista.)

PELTOLA. Hei vaan. Johan täällä ilo on korkeimmillaan. Hyvää iltaa ja hauskaa juhlaa, te nuoret! No, ovatko tyttäret jo ottaneet selkoa siitä, jos ennen ensi Juhannusta sulhasia saavat?

KIRSTI. Hyh, johan nyt!

VAPPU. Mitäpä me niistä tiedoista!

MATTI. Vai mitäpä me niistä tiedoista! Kas vaan, kuinka ovat olevinaan. Niinkuin ei sitä muka tiedettäisi, että he joka ikinen jo ovat käyneet ruista sitomassa tänä iltana.

LOVIISA (ylpeästi). Minä en ainakaan ole käynyt.

VAPPU. Tuo Matti on senlainen ilkiö. Aina hän meitä väijyy.

MATTI. Hi, hi, hi, joko pisti vihaksesi, Vappu? Muistatko, kuinka sun ja Kirstin kävi viime vuonna Juhannusyönä?

VAPPU. Ole vaiti!

POJAT. Kerro, Matti, kerro!

PELTOLA (on istunut kivelle näyttämön oikealla puolen). Olisipa tuota hauska kuulla, he, he, he (tarjoo tupakkaa Ukonniemelle).

MATTI. Ha, ha, ha, en elämässäni ole nauranut niin paljon kuin sinä yönä. Muistatkos, Kalle?

KALLE. Kyllä muistan.

POJAT. No, kerrohan jo!

VAPPU. Jos vaan kerrot, Matti, en sinuun ikänäni lepy.

MATTI. Mutta kas, kun nyt kerron kiusallasikin. Me olimme Kallen kanssa piiloutuneet pensaan taakse likellä maantien risteystä, Kuusiston kohdalla. Puoliyön aikaan tulevat nämä hiipien ja arkoina polkutietä ja vilkaisevat vähän väliä oikeaan ja vasempaan. Paidat heillä oli hampaissa ja pitkät varsiluudat käsissä; eikä heillä muuta ruumiin verhoa ollut kuin valkoiset, hirmuisen suuret lakanat, jotka olivat ympärilleen kietoneet.

MIEHET (nauravat). Kuinka sitten kävi?

VAPPU. Noita valheita viitsitte kuunnella.

MATTI. Valheita? Sano, Kalle, eikö ole totta?

KALLE. Totta on joka sana.

VAPPU. Sinä olet juuri yhdenlainen kuin Mattikin.

KALLE. No sen tiedät! Me olemme yhtä maata kuin maalarin housut.

KIRSTI. Tuppurainen Tappuraisella takausmiehenä.

POJAT. Kuinkas sitten kävi, Matti? Kerro sinä vaan äläkä välitä tyttöjen suuttumisesta.

MATTI. Niin, minkäs sille taidan minä. Totuus ei pala tulessakaan.

POJAT. Ei tulessakaan. No, annahan jo kuulla loppua.

MATTI. He tietysti eivät meitä hoksanneet, vaan alkoivat laasta risteyksessä, jotta pöly sakeana tuoksui heidän ympärillään. Ja niin kiivaat he olivat siinä toimessa, etteivät ollenkaan kuulleet askeleitamme, ennenkuin olimme aivan heidän takanaan, ha, ha, ha. Voi armotonta, kuinka tytöt silloin parkaisivat, pudottivat samalla paidat hampaistaan ja luudat käsistään maantielle ja hiippasivat pakoon, minkä ennättivät. Ei silloin liha painanut, kun luut luistivat, ha, ha, ha.

EERO. Ha, ha, ha, kai te vähän hämmästyitte, Vappu? Ha, ha, ha!

VAPPU. Hyh, vielä vähän! Mitä huolimme me senlaisista kuin Matti ja Kalle. Eikös niin, Kirsti?

KIRSTI. Niin kyllä. Kaks' me tuonlaisista miksi sanoisin heitä?