Naapurimme; Margreta Kaksi kertomusta   By: Cornelia Lewetzow

NAAPURIMME; MARGRETA

Kaksi kertomusta

Kirj.

J. [Cornelia Lewetzow]

("Erään nuoren tytön elämänvaiheiden" tekijä).

Pietarissa, A. Lindeberg'in kustannuksella. 1884.

Pietarissa, Evdofimovin kirjapainossa, 1884.

MEIDÄN NAAPURIMME.

Kun isäni monta vuotta sitte siirrettiin tänne kaupunkiin, tuli minun osakseni vanhimpana tyttärenä seurata häntä asettamaan uutta kotiamme kuntoon, sill'aikaa kun äiti ja lapset vielä asuskelivat entisessä.

Isä, jolla oli yhtä rajaton kuin ansaitsematon luottamus kelvollisuuteeni, jätti kaikki minun toimitettavakseni, ja siinä sitte seisoin eräänä aamuna epätietoisena ja avuttomana suuressa asunnossa keskellä mattoja, heinäsiteitä ja puoleksi peitteistään esiin otettuja huonekaluja. Huoneet olivat suuret ja kokonaan uudistetut; öljyvärin, liisterin ja höylälastujen hajut täyttivät sopusoinnussa kaikki huoneet. Yht'äkkiä aukaisin kaikki ikkunat.

Oli kaunis toukokuun aamu; puhdas, melkein liian raitis ilma virtaili niin virkistävänä luokseni. Pitkän kadun hiljaisuutta häiritsi ainoastaan erään vanhan leipämuijan vakavat askeleet; tuuli häälytteli valkeata vaatetta hänen korinsa päällä ja välkytteli sitä auringon paisteessa.

Vastapäätä oli pieni yksikerroksinen rakennus, jonka toisella puolella oli piha, toisella puolella puutarha. Ruusut kukkivat peilikirkasten ruutujen takana, rehevä murattiköynnös kiemurteli ikkunapuitteiden ympärillä, varpunen viheriässä häkissään viserteli täyttä kurkkua, sukkakudin oli pöydällä ompelukorin ääressä. Muistan selvään kuinka vilkkaan tunteen se pieni talo minussa herätti siitä, että se oli todellinen koti, rauhan ja rattoisuuden asunto. Mikä vastakohta se oli verrattuna kaikkeen epäjärjestykseen, mikä täällä meillä vallitsi; pihakin komeine pumppuhuoneineen, ja suurine, siistine kyyhkyislakkaneen näytti niin järjestetyltä ja siistityltä, että sitä oli oikein hauskaa katsella. Puutarhassa rehenteli helluntaililjoja ja pioonikukkia; kukkapenkereet olivat sievästi tasoitettuja, käytävät äsken haravoitut; perimmässä osassa pilkisti pari mehiläiskupua. Viheriävartinen lapio oli nojautuneena pientä kukkivaa hedelmäpuuta vasten; se oli varmaankin aivan äsken sinne asetettu; se näytti niin elävältä. Kuka sen siihen oli asettanut? Mikä hyvä keijukainen siellä hallitsi?

Tuskin olin näin kysynyt, kun jo sain vastauksen, kuitenkin aivan toisellaisen kuin mitä olin odottanut. Pienen soman keijukaisen sijaan näyttäytyi pitkä, jotenkin ruma ja ijäkäs nainen porstuan ovella; hänessä huomattava itsenäisyys ja riippumattomuus osoitti häntä tuon pienen valtakunnan hallitsijaksi. Hänellä oli kori käsivarrellaan ja siitä hän sirotteli runsaasti siemeniä kyyhkysille. Kun alkuperäinen hämmästykseni oli asettunut, en voinut muuta kun mielihyvällä häntä katsella, niin puhdas tyytyväisyys loisti hänen rehellisistä, kulmikkaista kasvoistaan. Hänellä oli yllään sini ja valkoraakainen pumpulihame, joka ahtaasti liittyi hänen sangen kauniisen vartaloonsa, lumivalkoinen liinavaate esiliina ja kunnioitusta herättävä, hyvin laskutettu myssy, jonka nauhat päättyivät korusolmuun leuvan alle. Kun kori oli tyhjennetty, laski hän kätensä sen sangalle ja katseli ympärilleen; oli ikäänkuin hän olisi kiittänyt siitä, että aamu oli niin kaunis. Vihdoin huomasi hän minut; me tervehdimme yht'aikaa; hän astui ripein askelin pihan yli, kävi viistoon kadun poikki ja seisoi edessäni.