Naisen orja   By: Eino Leino (1878-1926)

Kirj.

Eino Leino

1913.

[Orja romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja, Onnen orja.]

»Se laulu, se vierailta mailt' oli tullut, miss' ihmiset voi olla lemmestä hullut.» Wildenbruch.

1.

Pitkin erästä Köpenhaminan puistokäytävää kulki mies ja nainen toistensa käsikynkässä. He keskustelivat niin vilkkaasti, että he eivät näyttäneet ohikulkijoita huomaavan ollenkaan.

Mies jo noin neljänkymmenen korvissa. Nainen jonkun verran nuorempi häntä.

Välillä he vaikenivat kuin hengähtääkseen. Kuin tullakseen vakuutetuiksi, että tämä ei ollut unta, vaan totta, että he elivät todellakin, että he kaksi tässä kävelivät todellakin!

Pysähtyivät, vaihtoivat syvän silmäyksen ja puristivat lujasti kädestä toisiaan.

Eikö totta? kuiskasi mies. Olemmehan me kaksi onnelliset?

Nainen ei vastannut mitään. Hymyili vain suullaan ja silmillään sekä puserti vielä kerran ja vieläkin kovemmin hänen kättään.

Sitten he jälleen hoipertelivat eteenpäin.

He olivat hulluja rakkaudesta. Elämän onni ja tämä lämmin syyshämärä oli heidät täydellisesti juovuttanut.

Heidän nimensä oli Johannes ja Liisa.

Kolme vuotta jo oli kestänyt heidän rakkautensa.

Kolme pitkää vuotta, jotka he olivat viettäneet melkein puustavillisesti kahden kesken. Olleet aina yksissä, yötä päivää, lakkaamatta, sekunnista sekuntiin ja minuutista minuuttiin, ilman työn, toverien, seura elämän tai toimeentulon asettamien velvollisuuksien häiritsevää keskeytystä.

Niinkuin vain matkoilla ja niinkuin vain ulkomailla on mahdollista.

Juuri siitä he nyt juttelivat.

Emmekä me sittenkään ole saaneet kylläksi toisistamme, virkahti Liisa leikillisesti.

Emme saaneet sadatta osaa siitä, mitä me tahdomme toisistamme, kuiskasi Johannes tulisesti. Emme tuhannetta siitä, mitä me tahdomme antaa ja sanoa toisillemme.

Luuletko, että koskaan saamme toisemme kokonaan?

Minä olen sinun omasi kokonaan.

Mutta luuletko että koskaan voimme tyhjentää toisillemme rajattoman rakkautemme ja riutumuksemme?

Tuntui kummastakin kuin ei iankaikkisuus riittäisi siihen.

Tuota samaa he olivat taukoamatta toisilleen kolme vuotta vakuuttaneet. Eivätkä he vieläkään olleet saaneet siitä kylläkseen.

Kukaan ei heidän mielestään koskaan ollut ollut niin onnellinen kuin he. Eikä kukaan, ei missään maassa eikä missään aikakaudessa ketään niin rakastanut.

Olivathan he tutkineet yhdessä kaikki entisyyden suuret rakkaustarinat. Se olikin ollut heidän ainoa työnsä näiden kolmen vuoden aikana.

Työnsä teattereissa, konserteissa ja museoissa. Mutta ennen kaikkea kotona, pitkinä iltoina, yksitoikkoisissa hotellihuoneissa, jolloin heidän kummankaan ei ollut tehnyt mieli mennä ulos ja jolloin he olivat lukeneet ja lausuneet ääneen toisilleen.

He näkivät vain rakkautta, he lukivat vain rakkautta. Mikään muu ei heidän mieltään koko maailmassa kiinnittänyt.

Tarujen syvyyteen he olivat menneet. Etsineet historian ja legendain hämärästä esille jokaisen, jonka sanottiin rakastaneen toista ihmistä enemmän kuin elämäänsä, ja tulleet kuitenkin aina uudelleen siihen samaan yksimieliseen johtopäätökseen, että heidän kahden rakkautensa sittenkin oli suurin kaikista.

Mikään ei ollut siihen verrattavaa. Mikään ei ihmeellisempää kuin se eikä mikään niin kaunista, suloista ja korkeata.

Eikö totta? Olenhan minä antanut sinulle elämäni? kysyi Johannes.

Olet, vastasi Liisa kostein, kiitollisin silmin.

Työnsä, isänmaansa, perheensä, yhteiskunnallisen asemansa oli Johannes uhrannut hänelle. Mitään, ei mitään hän ollut säästänyt itselleen.

Mutta myöskin sinä olet antanut kaikkesi minulle, huomautti Johannes.

Minulla on ollut niin vähän annettavaa, väitti Liisa hiljaisesti.

Vähän? innostui Johannes puhumaan. Ruumiisi ja sielusi sinä olet antanut minulle...