Nathan der Weise   By: Gotthold Ephraim Lessing (1729-1781)

Viisinäytöksinen näytelmäruno

Kirj.

GOTTHOLD EPHRAIM LESSING

SUOMENNOSTYÖ ON SUORITETTU "SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN EDISTÄMISRAHASTON" VAROILLA.

Suomentanut

J. SILJO

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1919.

Introite, nam et heic Dii sunt Apud Gellium .

(Astukaa sisään, sillä täälläkin asuu jumalia! Gelliuksen lause.)

HENKILÖT:

SALADIN, sulttaani. SITTAH, hänen sisarensa. NATHAN, rikas jerusalemilainen juutalainen. RECHA, hänen ottotyttärensä. DAJA, kristitty nainen, mutta juutalaisen talossa Rechan seuralaisena. Nuori RISTIRITARI. DERVISHI. Jerusalemin PATRIARKKA. MUNKKI. EMIIRI sekä muutamia Saladinin MAMELUKKEJA.

Tapahtuu Jerusalemissa.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Näyttämö: Nathanin talon eteinen. NATHAN, saapuen matkalta. DAJA, tullen häntä vastaan.

DAJA. Hän on se! Nathan! Kiitos Jumalan, palaattepahan vihdoinkin!

NATHAN. Niin, Daja, Jumalan kiitos! Mutta miksi 'vihdoin'? Ma aioinko siis ennen palata? Tai voinko palata? On Babyloniin täält' yli parisataa penikulmaa, jos pakko oikeaan ja vasempaan on tieltään poiketa, kuin oli mun. Ja velkain periminen työlääksikin voi käydä, aikaa vie ei suoriudu siit' aivan kättä kääntäen.

DAJA. Voi Nathan, kuin kurja, kurja teist' ois voinutkaan sill'aikaa tulla täällä! Talonne...

NATHAN. Niin, kuulin jo: se paloi. Taivas suokoon, ett' olen saanut kuulla kaikki jo!

DAJA. Ja oli palaa perustusta myöten.

NATHAN. Me silloin, Daja, uuden, mukavamman oisimme rakentaneet.

DAJA. Niinpä kyllä! Vaan palossa hiuskarvan varass' oli myös Rechan henki.

NATHAN. Mitä? Rechan henki? Mun rakkaani? En ole kuullutkaan. No, talokin ois saanut mennä silloin. Hiuskarvan varass'! Oh, hän onkin varmaan, hän onkin palanut! Se tunnusta! Kaikk' ilmaise! Mua älä kiduta, vaan surmaa! Hän on kuollut siis.

DAJA. Jos ois hän kuollut, kuulisitteko sen multa?

NATHAN. Miks säikytit siis mua? Rechani, oi Recha!

DAJA. Teidän, teidän Rechanne?

NATHAN. Mun oisko joskus luovuttava häntä omaksi lapsekseni sanomasta!

DAJA. Teill' onko yhtä hyvä oikeus myös kaikkeen muuhun, mitä omistatte?

NATHAN. Mihinkään parempaan ei oikeutta! Minulle onni, luonto kaiken muun on lahjoittanut. Vain tään omaisuuden oon itse ansainnut.

DAJA. Kuin kalliisti, oi Nathan, saankaan maksaa hyvyytenne! Jos hyvyys, tuolla mielin harjoitettu, hyvyyttä onkaan!

NATHAN. Tuolla mielin? Millä?

DAJA. Mun omatuntoni...

NATHAN. Suo, Daja, ensin mun kertoa...

DAJA. Mun omatuntoni, ma sanon...

NATHAN. ... minkä kauniin kankaan olen ma sulle Babylonist' ostanut. Niin upean ja silti aistikkaan! Tuon tuskin Rechallekaan kauniimpaa.

DAJA. Mit' auttaa se? Mun täytyy sanoa: ei omatuntoni jää kuuroks enää.

NATHAN. Ja haluanpa nähdä, kuinka ovat sun mielees korvarenkaat, käädyt, soljet ja sormus, jotka sulle valikoin ma Damaskosta.

DAJA. Sellainen te ootte! Vain lahjain anto mieless', aina vain!

NATHAN. Sä yhtä alttiist' ota kuin ma annan, ja vaiti jää!

DAJA. Niin, vaiti! Oottehan suoruuden, jalouden perikuva. Mut Nathan...

NATHAN. Mut oon juutalainen vain, sa tarkoitathan?

DAJA. Mitä tarkoitan, paremmin tiedätte.

NATHAN. Siis vaikene!

DAJA. Ma vaikenen Mit' eessä Jumalan on väärää tässä ja mit' en voi estää, en muuttaa voi, te siitä vastatkaa!

NATHAN. Ma vastaan! Vaan hän missä viipyy, missä? Kunp' et mua petä, Daja! Tietääkö hän mun ees tulleen?