Novelleja I   By: Samuli Suomalainen (1850-1907)

Kirj.

Samuli S.

K. E. Holm, Helsinki, 1876.

SISÄLLYS:

Näytelmä Kaks kertaa kaks "Tallellahan on!" Kesäinen tarina Kesäkylvyiltä Hallayönä

NÄYTELMÄ.

"Mutta, Michel , milloinka sinä viimeinkin suostut viettämään tyttäremme kihlajaisia? Kohta on koko vuosi kulunut siitä kuin paroni Alfons pyysi Beatricen kättä ja sai lupauksen häneltä sekä meiltä. Mutta miks'ei voi asiaa loppuun ajaa?" Näin puhui Rauhalinnan vanha kreivinna miehellensä. Rauhalinnan vanhalle kreiville, aina kun he illallisen syötyänsä olivat istahtuneet kamiinin eteen tai kesällä kuistille. Ja Rauhalinnan vanha kreivi napsautti nuuskarasiaansa ja vastasi:

"Kärsimystä, kärsimystä! Olenhan sanonut, että valmistan odottamatonta huvitusta, surpriisia!"

"Mutta olisihan jo parhainkin surpriisi ennättänyt tulla vuodessa valmiiksi. Ihmiset rupeavat jo puhelemaan yhtä ja toista, sillä kaikki tietävät kumminkin heidän antaneen lupaukset toisillensa."

"Kärsimystä! Puhukoot nyt mitä hyvänsä; toista he sitten sanovat, kun saavat osansa tuosta surpriisista." Ja hyvin salaperäisenä nuuskasi kreivi uudelleen ja lisäsi:

"Kärsimystä, kärsimystä vaan!... Mutta nyt on aika, mon ange , sinun mennä levolle, ja minua odottaa työ?"

"Mikä työ?"

Kreivi lähestyi rouvaansa, koetti tehdä kasvonsa veitikkamaisiksi, napsautti sormillaan ja sanoi:

"Surpriisi!" Ja sitten hän nauroi, niin että peruukki oli päästä pudota.

"Hyvää yötä, Amelie " sanoi hän sitten ja läksi työkammioonsa, mutta ovella hän vielä seisahti, kääntyi ympärinsä ja heittäen rouvallensa mitä makeimman heittosuukon, virkkoi:

"Kärsimystä!"

Ja salista kuului vielä selvään, kuinka kreivi pois mennessään naurahteli.

Mutta kreivinna astui pahoilla mielin tyttärensä lepokammioon.

"No, maman , onko mitä uutta?"

"Ei muuta kuin 'kärsimystä ja surpriisia' vaan."

" Fi donc , kuinka pappa on" neiti yritti sanoa: paha, mutta hän oli liian nöyrä lapsi, joka ainoastaan ajatteli niin, mutt'ei koskaan sanonut pahaa isästään, sen vuoksi hän sanoi: "kummallinen."

"Hän on tosiaankin" kreivinna yritti sanoa: vanhuuden höperö, mutta hän oli liian nöyrä aviopuoliso, joka ainoastaan ajatteli niin, mutt'ei koskaan sanonut pahaa miehestänsä; sen vuoksi hänkin sanoi: "kummallinen."

Ja kummallinenhan olikin Rauhalinnan vanha kreivi. Hän oli ylhäistä sukua ja oli nainut ylhäisestä suvusta, ja tuon ylhäisen rakkauden pantiksi oli heille syntynyt lapsi, jo ennen mainittu Beata, niinkuin hän kasteessa nimitettiin, vaikka mamma aina sanoi lastansa kauniimmalla nimellä: Beatrice. Tätä lastansa kreivi rakasti suuresti; siinä ei mitään kummallista. Paljon hän rakasti vanhoilla päivillään vanhaa rouvaansakin, eikä siinäkään mitään niin kummallista ole. Mutta kummallinen hän oli sittenkin rakkaudessaan, sillä hän rakasti lastaan liian lapsellisella tavalla, niinkuin kohta saamme kuulla.