Päiväkirja   By: Stefan Löfving (1689-1777)

Päiväkirja.

Mukailemalla suomentanut E.

Toinen painos.

Ensimmäisen kerran julkaissut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino 1874. Digitalisoitu 1882 ilmestyneestä toisesta painoksesta.

Seuraavilla lehdillä annetaan uskollinen, vaikka lyhennetty suomennos Stefan Löfving'in päiväkirjasta, joka vielä säilytetään Porvoon lukion kirjastossa ja muutoin on kokonaisena julkaistu "Lähteissä Ison vihan historiaan".

Mikä mies Löfving oli?

Siihen antaa hänen oma päiväkirjansa parahimman vastauksen. Niinkuin leimuava virvatuli hän liikkuu edes takaisin Ison vihan synkimmässä pimeässä, ja hänen kertomuksensa kummallisista retkistään on laillansa valaisevainen; se valaisee ainakin sen verran, että näemme, kuinka pimeätä pimeys on.

Ja hänen oma luonteensa sitten! mikä kummallinen aika, joka tämmöisiä ihmisiä kasvatti! Katsastakaamme hätäisesti niitä oloja, joissa Löfving oli syntynyt ja kasvanut.

V. 1689 Löfving syntyi Narvassa. Se oli Kaarlo XI:nnen hallitus aika. Narva oli silloin Inkerinmaan kenraalikuvernöörin asema, ja Inkerinmaa oli ikäänkuin Suomenmaan etehinen, ei varsinaisesti Suomeen kuuluvana, mutta Suomalaisella väestöllä asutettu ja aiottu meidän maan ulkovarustukseksi Venäläisiä vastaan. Melkein sama virka Suomen suhteen oli Käkisalmen läänillä, joka kuului Inkerinmaan kenraalikuvernörin alle.

V. 1698 Löfving'in isä, joka oli konstaapeli tykkiväessä, muutettiin Käkisalmen linnaan, ja poika seurasi ja tuli niinmuodoin nykyisen Suomenmaan alaan. Suuret nälkävuodet olivat äskettäin maassamme surmanneet seitsemännen osan asukkaista. Kaarlo XI oli kuollut. Nuori lapsimainen Kaarlo XII oli noussut hallitus istuimelle, ja kaikki Ruotsin vallan naapurit alkoivat neuvoja laskea, mitenkä voisivat riistää itsellensä kappaleita nuoren hallitsijan kuninkaallisesta viitasta. Tsaari Venäjällä tahtoi Inkerinmaan, varsinkin Nevajoen rämeet, ja niin paljon Suomenniemestä kuin sodan onnetar saattaisi hänelle suoda. Puolan kuningas kosi Liivin tasangoita ja Väinäjoen viljavia rantoja. Tanska pyysi takaisin mitä sillä ennen oli Etelä Ruotsissa ollut. Näin koitti pohjoisille maille 17:s sataluku verisellä aamuruskolla.

Jo Helmikuussa 1699 tuli Suomeen sana, että Puolan kuningas oli karannut Riikaa vastaan. Suomen ruotuväki pantiin heti jalkeille; vuoden aian vuoksi täytyi kulkea kiertämällä Inkerinmaan kautta. Mutta Suomenlahden perukka oli vahvassa jäässä, niin että voitiin oikaista Viipurin seuduilta Harjavaltaan ja Kolkanpäähän. Eipä aikaakaan, niin oli jo miekanmelske alkanut. Jungfernhof'in luona Suomen poiat virittivät "Hakkapäälliläis" muistot Saksilaisten vastustajainsa mielessä.

Vaan nyt oli tsaarikin pannut laumansa liikkeelle, Inkerin asukkaat pakenivat tulen ja miekan alta Viipuriin päin. Tsaarin armeija asettui Narvan piirittämään. Silloin tuli nuori Kaarlo kuningas Viroon. Suomalaiset joukot kokoontuivat hänen ympärillensä, ja Narvan tappelu hetkeksi pelasti Narvan, Viron ja Inkerinmaan.

Mutta pian nuoren sankarin maineen himo vietteli hänen pois näiltä mailta. Tsaari tointui. V. 1703 koko Inkerinmaa joutui Venäläisten haltuun. Pietarin kaupunki alkoi kohota Nevajoen vetelässä suussa.