Paavo Kontio   By: Eino Leino (1878-1926)

Lakitieteen tohtori

Kirj.

Eino Leino

1915.

1.

Hän oli kerran ollut kuuluisa asianajaja.

Hänellä oli ollut oma hieno huoneistonsa pääkaupungin parhaassa liikekeskustassa. Sen eteisessä ja vastaanotto huoneissa olivat ylhäiset ja alhaiset tunkeilleet. Hän oli ajanut asioita kaikkialla pitkin maata ja levittänyt ympärilleen kalpeaa kauhua ja tulvehtivaa, tuhat äänistä ihailunsorinaa.

Epäilemättä hän ei ollut ollut mikään tavallinen juttuherra.

Hän oli lakitieteen tohtori ja entinen protokollasihteeri. Hän oli ensin aikonut hallinnolliselle alalle, missä suuri ja loistava tulevaisuus näytti häntä odottavan. Mitään paikkaa, mitään asemaa, jonka suomalainen mies vain saattoi maan valtiosäännön mukaan saavuttaa, ei oltu pidetty liian korkeana hänelle. Hän näytti olevan kuin luotu aina valta istuimen läheisyyteen saakka Suomen uskollisen kansan toiveita kantamaan... Mutta valtiollisten olojen vaihtuessa näytti hänkin muuttaneen kunnianhimoisia suunnitelmiaan, joiden täyttyminen olikin enää vain yhteiskunnan ja julkisen kansalaistoiminnan piirissä mahdollista.

Näytti äkkiä kuin hän olisi ruvennut himoitsemaan vain rahaa. Kerrottiin tarumaisia summia hänen asianajopalkkioistaan. Mutta ne, jotka lähemmin tunsivat hänet, tiesivät hyvin, että raha oli hänelle vain keino, ei päämäärä. Eivätkä he sentähden kovin hämmästyneetkään, kun kuultiin eräänä päivänä hänen myöneen asianajo toimistonsa ja heti sen jälkeen lupautuneen erään jyrkässä valtiollisessa oppositsionissa olevan ryhmän valtiopäivämies ehdokkaaksi.

Hänestä tuli valtiopäiväin jäsen ja puoluejohtaja. Vasta täällä pääsikin hänen sytyttävä, korkealentoinen kaunopuheliaisuutensa täysiin oikeuksiinsa. Jälleen julkaisivat sanomalehdet kilvan pikakirjoitusotteina hänen puheitaan, samoin kuin ne ennen olivat julkaisseet hänen oikeusjuttujaan ja ristikuulustelujaan... Hän oli jo suurmies, hän oli jo kansansa valtiollisia merkkihenkilöitä. Hänestä oli tulemaisillaan sen tahdon itse oikeutettu tulkki, sen olennoitu vapausvaatimus ja yleinen mielipide.

Niin jätti hän äkkiä senkin. Niin kuultiin hänen äkkiä kieltäytyneen sekä valtiopäivämies ehdokkuudesta että muistakin julkisista luottamustoimistaan ja vetäytyneen mitä erakkoisimman, suljetuimman yksityis elämän hiljaisuuteen.

Ihmiset eivät voineet kylläkseen sitä kummastella. Kansakunta tunsi pettyneensä hänen suhteensa ja monet hänen entisistä äänekkäimmistä ihailijoistaan, jotka kaikki sentään olivat salassa häntä kadehtineet, puhuivat hänestä suoranaisella suuttumuksella ja ylenkatseella. Todellakin, tuumivat toisetkin, oliko oikein tehdä niin? Eikö ollutkin suurinta itsekkäisyyttä tuolla tavoin kätkeä leiviskänsä maahan vain jonkun henkilökohtaisen mielioikun vuoksi sekä vetäytyä pelkurimaisesti niistä velvollisuuksista ja sitoumuksista, joiden suoritusta maa ja kansa hänen valtiollisen entisyytensä pohjalta luonnollisesti oli oikeutettu häneltä odottamaan?

Monet puhuivat hänestä melkein kuin maan petturista. Eikä hän ollut paljon parempi oman entisen puolueryhmänsäkään mielestä, joka ei mitenkään voinut käsittää moista siveellistä murtumista.

Hän on sairas, sanoivat toiset, jotka kaikesta huolimatta tahtoivat kuitenkin edes jollekin ymmärtäväiselle kannalle asettua. Hän on sairas ja väsynyt. Hän levähtää ja astuu jälleen aisoihin.

Ei häntä mikään erikoinen vaivaa, väittivät toiset. Mutta sellainen hän on aina ollut. Hulmahtaa liekkiin ja sammuu samassa. Kyllä se tauti on hänessä synnynnäinen.

Ja yleiseksi päätökseksi jäi, että hän oli pintapuolinen, epävakainen luonne, joka käytti väärin suuria lahjojaan ja joka sen pahempi oli asianhaarojen pakosta päässyt aivan liiankin suurta osaa isänmaassa ja yhteiskunnassa esittämään... Oli toki onni, että oli toisenlaisiakin!