Pakolaiset   By: Johannes Linnankoski (1869-1913)

PAKOLAISET

Ilmestyi 1908

[Latojan huomautus: korostusmerkintä alaviivoin on alkutekstissä painettu harvennetulla tekstillä.]

[Transcriber's note: the emphasis with underscores is in the original imprint wide spaced text.]

1.

Uutelan Juha, leskimies, istui pöytänsä ääressä ja lopetti parranajoaan.

Hän pani veitsen syrjään ja katsahti peiliin. Hiljainen kirkastus levisi hänen kasvoilleen.

»Kuinka tuo leuanalusparran ajaminen miehen nuorensi!» puheli hän ajatuksissaan. »Tuskin enää tunnen itseäni.»

Hän yhä istui ja katseli.

»Ryppyjä? No, nuo eivät ole vielä mitään vanhuuden ryppyjä», ajatteli hän taas, silitellen sormellaan nenänjuuresta lähteviä juovia ikäänkuin ne poishangatakseen. »Nyt niitä tuskin huomaakaan.»

Sitten hän nousi ylös suu hymyssä ja pienet viisaat silmät sädehtien leveän otsan ja pitkien hyväntahtoisten otsaryppyjen alla.

Hän pesi kasvonsa ja korjasi parranajovehkeet pieneen seinäkaappiin.

»Vai vanha?» hymähti hän silitellen kammalla vankkaa, tumpuraa tasatukkaansa. »Eihän tämmöinen mies vanhaksi tulekaan!»

Näin ajatellessaan hän tunsi itsensä suoraksi ja jänteväksi kuin nuori poikanen.

Mutta hän ei tyytynyt vain tuohon tuntoon, häntä halutti myöskin nähdä . Niin hän meni avoimesta väliovesta kamariin ja väänsi siellä säilikön päällä olevan kääntöpeilin sopivasti vinoon hartiansakin nähdäkseen.

Hänen lyhyt, tanakka vartensa oli todella vielä suora. Niskassa tosin oli syvähkö vanhuudenvako ja kuivahtaneilla hartioilla lepäsi vuosien huuhkain, mutta niitä hän ei itse nähnyt.

»Minkähän ikäiseksi vieras mahtaisi minut arvostella?» hymyili hän näkemäänsä tyytyväisenä, kävellen lyhyin vanhanmiehen askelin takaisin tupaan.

Hän meni perälle ja alkoi katsella ikkunasta lumen alta vapautunutta harmaata kevätluontoa. Silloin hän vasta ikäänkuin muisti millä pohjilla koko parranajo ja kaikki muukin lepäsi.

Hän vaipui niin noihin ajatuksiin, ettei hän ensinkään huomannut kun huoneen ovi hiljaa avautui.

»Päivää Juha!» kuului tuttavallinen ääni oven luota.

Uutela miltei säpsähti.

»Päivää, sisar!» vastasi hän äskeinen hymy vielä huulillaan ja silmät hiljaa sädehtien.

Mutta sisar jäi oven luo seisomaan ja katseli hämmästyneenä.

»No, mitäs tämä?» ihmetteli Uutela, vaikka sisaren hämmästys sai hänen yhä lämpöisemmin hymyilemään.

»Kun olet niinkuin...niinkuin naimaan menossa!» naurahti sisar puristellen iloisena hänen kättään.

»Vai niin sinusta näkyy», myhäili Uutela. »Mistäs tiedät vaikka menisinkin?»

»Oikeinko totta?» alkoi sisar hätäillä. »Sitä vartenkos sinä minut kutsuitkin?»

»No no!» rauhotteli Uutela. »Vaan kumpikos meistä nyt kahvit keittää?» käänsi hän leikkisästi toisaanne. »Hellassa on vielä tuli.»

»Kyl'maar minä sitten», ilostui sisar ja ryhtyi heti toimekkaasti puuhaan.

Uutela puolestaan toi puita lisäksi ja istahti sitten lavitsalle uutisia kyselemään taannoinen hymy yhä huulillaan ja syvällä asuvissa pienissä silmissä hiljainen säteily.

»Kyllä sillä jotain on», ajatteli sisar, tarkastellen tuontuostakin salavihkaa hänen kasvojaan.

»Oikein minua ihmetyttää», alotti hän kautta rantain. »Kun vielä tuon partasikin ajoit...»

»Mitäs niistä talvitakuista», naureskeli Uutela leikkisästi silmää iskien.

»Kyllä kai sillä sentään joku tarkotus on?» uteli sisar nyt rohkeammin.

Uutela katseli pitkän aikaa sisartaan salaperäinen hymy kasvoillaan. Sitten hän sanoi alennetulla, melkein hellällä äänellä:

»Kyllähän asia, Karoliina, nyt taitaa olla niinpäin, että minä todestaan vielä ajattelen mennä naimisiin.»

Sisar oli pudottaa kahvipannun kannen.

»Sitä minä en olisi uskonut!» pääsi häneltä.

»Etkä toivonut niinkö?» kysyi Uutela hiukan terävästi. Mutta hän katui heti ja jatkoi veljellisesti: