Pankkiherroja   By: Eino Leino (1878-1926)

Kuvaus nykyaikaisesta suomalaisesta liike elämästä

Kirj.

Eino Leino

1914.

1.

Antti! Miksi et tervehdi häntä?

Ketä?

Johtaja Soisaloa. Etkö näe? Hän seisoo rantalaiturilla ja heiluttaa hattuaan meille.

Missä? koetti Antti tirkistää. Mutta samapa se! Voinhan minäkin hattuani huiskahuttaa.

Samalla keksivätkin hänen silmänsä pankinjohtaja Soisalon keskeltä sankkaa ihmisjoukkoa, joka oli tullihuoneen kahden puolen rantaan kokoontunut. Itse seisoi hän laivan kannella, nuori, kaunis, vaikka hiukan kalseahkon näköinen nainen vierellään, ja iloitsi jo edeltäkäsin siitä herkullisesta illallisesta, jonka hän nyt kuukauden kestäneen ulkomaa matkan jälkeen aikoi vaimonsa ja parhaan ystävänsä Soisalon seurassa syödä Luodolla tai Kappelissa.

Terve! Terve! huusi hän yli laivanlaidan ja viittasi iloisesti kädellään.

Hei! huusi toinen ja kiversi siroja, lyhyiksi leikattuja viiksiään. Kaunis matka?

Viimeinen kysymys oli Antin vaimolle tarkoitettu, kuten uudistettu, äskeistäkin vielä kunnioittavampi ja kohteliaampi hatunkohotus todisti. Rouva vastasi siihen vain ystävällisesti päätään nyykäyttelemällä.

Kyllä, matka oli ollut todellakin kaunis aina Köpenhaminasta alkaen, Gottlannin kohdalla vain ruvennut tuulemaan hieman. Mutta sekin uhka oli laannut leppoisaksi ja tämä päivä oli tulla lekoteltu pitkin melkein peilityyntä merta, jonka rajatonta kauneutta vain joku valkoinen purje tai kaukaisen höyryaluksen savu olivat ikäänkuin inhimillisemmäksi määritelleet. Sentään tuntui niin tuiki hauskalta tulla kotiin. Eikä Helsingin Eteläsataman pieni, iltapäiväinen idylli suinkaan ollut omiaan muukalaisenkaan matkailijan mieltä tuonne takaisin Suomenlahden tällä hetkellä niin lempeille ja ystävällisille ulapoille käännyttämään.

Viipyi jonkun verran, ennen kuin laiva, Suomen Höyrylaiva osakeyhtiön uusimpia ja suurimpia, oli paikalleen tullihuoneen eteen asettunut.

Antille kävi pitkäksi ystävänsä ilahtuneisiin silmiin tuijottaa. Hän kääntyi jälleen vaimonsa kera juttelemaan.

Katsopas! virkahti hän, viitaten kävelykepillä ympärilleen. Ei tätä näköalaa vain tarvitse kenenkään ulkomaalaisenkaan edessä hävetä.

Ei, vastasi toinen, seuraten silmin hänen viittaustaan. Vaikka kyllä minä omasta puolestani pidän enemmän Tukholman satamasta.

Anttia ei oikein miellyttänyt tuo vastaus, mutta ei hän myöskään viitsinyt ruveta siitä kiistelemäänkään. Olkoon vain oma makunsa kullakin! Ja kaunishan se oli Tukholmankin satamaan tulo, raikas virta varsinkin, silloin kun siinä vilppaan aamupäivän aurinko silmiä huikaisevasti välähteli.

Helsingin satama taas oli nähtävä iltapäivällä. Ja Antti antoi katseensa vielä hetkisen hyväillä sen hänelle niin tutunomaista ja kotoista ihanuutta.

Kesäisen auringon paiste siivilöityi sulana kultana Tähtitornimäen herkkien lehdistöjen lomitse, saaden kaikki satamanvarret sunnuntaillista rauhaa helottamaan. Tuulta ei tuntunut ilmassa ollenkaan, vain loiva merenläikkä ajeli pitkiä, kimaltelevia maininkejaan, joiden päällä lepäilevät valkeat lokkilinnut keinuivat hiljaa ja kauniisti kuin vaahtokellot. Toisia kaarteli taivaan korkeudessa melkein ylimaailmallisina olentoina kuin jonkun oudon pilven tai meren jumalan lähettiläät.

Viiltyi veteen suuren lastilaivan leveä, punainen raita tuolta Katajanokan rannasta. Mutta toisella rannalla sitä vastapäätä purettiin juuri toista vielä suurempaa englantilaista kivihiili alusta, vivut vinkuivat, kettingit kolisivat, kantoivat notkuvin polvin raskaita säkkejään kumaraselkäiset, kiiltävät mustat miehet. Heidän yllään karkeloiva hieno kivihiilen tomu sai auringon siltä kohden hehkumaan aivan punertavana, niinkuin pohjolan juhannus yössä, nähtynä yli matalan rimmen ja metsänrajan.