Panu   By: Juhani Aho (1861-1921)

Kirj.

Juhani Aho

WSOY, Porvoo, 1921.

»Jos esi isillämme alkuansa lienee ollutkin parempi tieto Jumalasta ja hänen vaikutuksestaan maailman hallinnossa, niin se tieto vähitellen hämmentyi tarun sekaiseksi taikauskoksi, joka esivanhemmillamme pakanuuden aikana oli vallallansa.»

E. Lönnrot.

I.

Kontojärven kirkko on siinä, missä koskirikas Kontojoki, etäisistä ja vuorisista ylimaista tullen, katkaisee korkean Kontoharjun, kuohahtaa rajuksi putoukseksi, leventää väylänsä ja avartuu pienoiseksi suvantojärveksi jatkaakseen siitä sitten matkaansa virtojen, salmien ja yhä laajenevien selkien kautta suuriin alavesiin. Kirkko on ahteen tapaisella töyräällä, tasaisella kentällä, jonka takana kohoaa korkea, suuria honkia kasvava vuoren selänne.

Lähellä kirkkoa on pappila ja sen ympärillä pienoinen kirkonkylä taloineen ja peltoineen, mutta toisella puolen suvantojärven virran niemessä on kaikkia muita komeampi kuninkaan voudin kartano.

Vaikkakin kirkon ympärillä ja voudin niemellä on peltoja ja luonnonniittyjä siellä täällä järven rannalla, ei seutu vielä kuitenkaan ole vakaantuneen viljelyksen hallussa. Metsä ulottuu useimmin paikoin rantaan saakka, ihan kirkon aidan takana on vielä kannokkoa ahoa, ja kaski on hakattu heti pappilan ulkohuoneiden taa. Talot ovat pieniä kuin uudistorpat. Synkkä, metsäinen sydänmaa leviää niin pitkälle kuin silmä kantaa. Harjulta kirkon takaa näkyy etelästä päin savuja kohoilevan, kesällä kaskista ja talvella tupien lakeisista, mutta pohjoisessa ja idässä ovat erämaat asumattomat, korkeiden vaarain väliset suot ja notkot kasvavat vain havumetsää, ja honkien rungot ruskottavat yksitotisesti aamun ja illan paisteessa. Etelästä päin tuo kyllä talvisin kaitainen rekitie kirkonkylään, mutta päättyy siihen, ja siitä jatkuu ainoastaan ujo suksen latu, joka korpimaille päin ujuen näyttää, että on ollut sinnekin joku kulkeva; mutta suurimman osan talvea on sekin ummessa, jolloin asuttu maailma näyttää Kontojärven ympärillä olevan lopussa.

Kirkko, joka on rakennettu paksuista, silittämättömistä ristihongista ja luukuilla varustettu, on tällä paikalla toinen, mutta pappila on vasta ensimmäinen. Katolisen ajan lopulla oli pienoinen sydänmaan kappeli rakennettu sille sijalle, missä nyt seisoo uusi ja isompi luterilainen kirkko. Sen oli siihen omin käsin salvanut hurskas munkki, joka eteläisiltä ilmoilta tullen ja kalastajain kera suuria vesiä soudellen oli asettunut tähän asumaan. Kun hänen seuralaisensa, kaikki savolaisia erämaan kävijöitä, pysähtyivät lohirikkaan kosken alle kalastamaan, metsästämään ja kaskeamaankin, pysähtyi hänkin, ja kun he veistivät kalasaunojaan rannalle, veisteli hän vähän matkaa ylempänä kappelinsa seiniä.

Maalle noustessaan olivat tulokkaat tavanneet havumajoja hiukan matkaa rannasta, tulensijoja ja jälkiä aikaisemmasta asutuksesta. Ja kun he tutkivat rantoja ja metsää tarkemmin, löysivät he järven ja virran niemestä tuuhean kuusikon, jonka keskellä oli karsituita puita ja puissa oksiin ripustettuja suurten kalojen luurankoja, metsäeläinten nahkoja ja pääkalloja. Kuusikon sisässä oli vielä puun ympärille rakennettu aittanen, jossa näkivät kivimaljassa hopearahoja kiiltävän.

Mutta tuskin he olivat ehtineet kirveensä iskeä pakanallisen uhripaikan ikihonkiin, kun hyökkäsi miehiä metsästä ja toisia tuli koskea alas viilettäen. Siinä syntyi tappelu, ja verta jo vuoti. Mutta kun munkki kuuli kahakan, niin ruuhellaan suvannon poikki souti ja sai sovinnon aikaan. Valmistettuaan aterian järven rannalle tarjosi hän savolaisten puolesta karjalaisille ikirauhan niillä ehdoilla, että toinen ei toisen kalastusta häiritsisi ja että jos Karjalan miehet sallisivat rakentaa Neitsyt Maaria emoselle kappelin, jättäisivät Savon miehet rauhaan heidän haltijansa pyhätön.