Pieni elämäntarina   By: Teuvo Pakkala (1862-1925)

Kirj.

Teuvo Pakkala

1902.

I

Esteri Kalm.

Forstmestari Kalmin tytär ensimmäisestä avioliitosta. Muutaman vuorokauden vanhana hän oli jäänyt äidistään imettäjän hoitoon, ja uuden forstmestarinnan taloon tullessa hänellä oli pahimmoilleen älyä vieroa vierasta, kirkuen kurkun täydeltä, kun vähänkin lähemmäksi vietiin. Ikänsä lisääntyessä ja pikku siskon saatuaan hän siirtyi toisen palvelijan huostasta toisen huostaan. Isä ja äiti olivat vain sanoja opetetussa iltarukouksessa, jonka päälle hän supatteli hiljaa oman pienen järkensä mukaan anoen Jumalalta renki Juholle uuden kielen, jolla hän voisi puhua oikein, ja milloin mitäkin hyvää. Harva se kerta ettei hän muistanut forstmestaria, jota Juhokin pelkäsi, ja jolle uhattiin sanoa aina kun Esteri teki jotakin pahaa. Hän silloin vakavana odotti, että forstmestari tulee ja sivaltelee häntä ruoskalla niinkuin kerran renkipoikaa, joka oli repinyt hevosen suun verille. Ja Esteri rukoili pelätylle forstmestarille Jumalalta paljon: uudet saappaat, joissa on punaista nahkaa varrensuissa niinkuin pehtorilla, hyvää lehtitupakkaa ja viisi markkaa rahaa ja ... ja...

Sitten hän kerran lastenkamarissa yksin ollessaan teki mielestään kauhean vahingon, ja kun ei ollut ketään, joka olisi aikonut mennä forstmestarille sanomaan, niin itse lähti:

»Forstmestari! Nyt teki Esteri viimeisen kumman!»

»Minkä Esteri nyt teki?»

Alta kulmainsa katsoi ja jylhällä äänellä vastasi kuin olisi murhan tehnyt:

»Särki potin!» »Voi sinua forstmestarin pikku tyhmä tyttö raukka!»

Forstmestari heitti pikku tyhmän tyttöraukan korkealle ilmaan ja laski huulilleen. Raukkaansa oli usein ajatellut. Varsinkin matkoilla ollessa oli ikävä ja sääli ja onnettomuuden pelko. Kotia tultuaan kuitenkin aina unohtui, kun kaikki oli kuin ennenkin. Joskus yhtäkkiä heräsi halu lähteä hakemaan Esteri ja omistaa hänelle joku hetki, mutta takertui välillä muuhun: forstmestarinna antoi hänelle pienen Paulin hypiteltäväksi tahi Margaretha vangitsi hänet. Nyt kun sattuivat pahki toisiinsa, meni forstmestarilta koko pitkä ilta. Ja ettei hän seuraavana päivänä saanut hevoskuormittain kaikenlaista rihkamatavaraa ei ollut Esterin syy, vaan taivaan herran, joka on niin huono toimittamaan tilauksia. Mutta forstmestarille oli kylliksi pienestä tyhmästä tyttöraukasta, joka anasti hänen kammarinsa alituiseksi asuinsijakseen ja hänen polvensa istuimekseen. Ja milloin forstmestari rauhansa vuoksi karkoitti hänet kammaristaan, niin tapasi hänet kuin odottavan koiran ovensa edestä. Forstmestarinnan täytyi ruveta tungettelijaa torjumaan. Tätä poliisivoimaa vastaan Esteri taisteli kynsin hampain ja täysin kurkuin.

»Forstmestari on minun!»

Mutta siitä kiivastui Margaretha, ja heidän välillään syntyi riita, joka päättyi verisesti, kun Esteri iski Margarethaa palikalla päähän. Forstmestarinna rankaisi julmuria ja kielsi häntä menemästä forstmestarin kammariin sinä iltana edes hyvää yötä sanomaan. Esteri määräsi taivaasta suuren kiven pudotettavaksi forstmestarinnan päähän. Se putosi seuraavana päivänä.

Oli pidot. Piha oli täynnä hevosia, huoneet ihmisiä. Esteriä pirtissä pistäytyessään puhuteltiin sieväksi uudessa puvussaan. Sanottiin häntä vainajan näköiseksi. Ja kaikki yhtyivät yhdestä suusta ylistämään vainajaa. Yksin ruotivaarikin hilausi sängystään penkille istumaan ja muisteli nuorta kaunista, ylhäistä vainajaa, joka jokaisen huomasi ja jolla oli sana kaikille, hyvä sydämellinen sana, kirkas ja lämpöinen, ja jonka naurukin oli kuin ensimäisen leivon laulu kevään taivaalta... Kun Esteri pirtistä sisälle juoksi, olivat kaikki vieraat salissa koolla, suuri katettu ruokapöytä keskilattialla, pöydän päässä forstmestarinna kädet ristissä ja silmät ummessa. Kesken hiljaisen ja harrasäänisen rukouksen kajahti toisesta päästä pöytää lapsen ääni:

»Eri ihminen oli se vainaja kuin tämä nykyinen forstmestarinna!»