Pietari Schlemihl'in eriskummalliset elämänvaiheet   By: Adalbert von Chamisso

Kirjoittanut saksaksi

Adalbert von Chamisso

Nuorten kirjasto XII.

Kustantaja K. F. Kivekäs. Oulun Uudessa Kirjapainossa, 1902.

I.

Onnellisen, vaan kumminkin varsin vaivaloisen merimatkan perästä saavuimme lopultakin satamaan. Veneestä maihin noustuani, kokoilin vähäset tavarani, heitin tavaramytyn selkääni ja aloin väen vilinän läpi astuskella, kunnes saavuin muutamaan pieneen taloon, jonka seinällä oli kyltti. Huonetta kysyessäni ravintolan edeskäypä mittaili minua kiireestä kantapäähän ja opasteli minua huoneeseeni. Pyysin raitista vettä ja tietoa herra Tuomas Johnin osotteesta, aikomukseni kun oli käydä hänen puheella. Edeskäypä neuvoi: "Pohjoistullista kun menette, ensimmäinen talo oikealle käsin, iso, uusi talo, rakennettu punasesta ja valkosesta marmorista, epäluku on siinä pylväitä." Hyvä. Oli varhainen aamuhetki, aloin aukasta matkalaukkuani heti, puin ylleni uuden, sievän, mustan takkini, koin muutenkin sievistää asuani, pistin suosituskortin taskuun ja lähdin paikalla käymään sen miehen luo, jolle minulla oli asiaa ja joka toivottavasti olisi minulle avullisena, eikähän minulla isoja vaatimuksia ollutkaan.

Kulettuani Pohjoiskatua ja saavuttuani sen päähän, näin heti valkoisen talon pylväineen paistavan viheriäin lehtipuitten välistä; "tässä siis," ajattelin, puhdistin saappaani nenäliinallani, laitoin kaulahuivini siivoon kuntoon ja nykäsin ovikellon nauhasta. Kuulin kellon soivan ja paikalla aukesi ovikin. Eteisessä kysyttiin nimeäni ja asiaani, jonka jälkeen ovenvartija läksi ilmoittamaan tulostani ja minulle suotiin kunnia päästä herra Johnin puheelle, puutarhaan käymään, jossa hän oli muutamien vieraittensa kanssa. Kohta arvasin kuka läsnäolevain joukossa oli talon isäntä, herra John, hän näet kun oli sangen lihava ja tyytyväisen näköinen. Varsin ystävällisesti hän tervehti minua niinkuin rikas osaa toisinaan köyhempää lähimmäistänsä alhaisesti puhutella, jopa kääntyi puoleeni, silti toisia vieraitaan syrjäyttämättä, ja vastaanotti sen kirjeen, minkä toin hänelle. "Vai niin, vai niin, veljeltäni; enpä ole isoon aikaan kuullut hänestä. Onko hän kuinka terve nykyään? Tuohon paikkaan", jatkoi hän puhettaan, muitten vieraittensa puoleen kääntyessään, odottamatta minulta vastausta, ja osotti sillä kädellään, jossa oli kirje, muuatta mäen kukkulaa, "tuonne aijon rakennuttaa sitä uutta taloa."

Ei hän kirjettä avannut eikä keskustelua lopettanut, rikkaudesta kun ruvettiin puhumaan. "Jolla ei ole vähintäinkin yksi miljoona rahaa," arveli hän, "se on, suokaahan minulle anteeksi rohkea sanani, roisto!" "Tosi se!" myönsin minä innokkaasti. Tuo mahtoi olla hänestä mieluista puhetta, sillä hän hymyili ja sanoi: "Jääkäähän tänne, ystävä rakas, ehkä saan joutilasta aikaa, niin selvitän ajatukseni siitä asiasta," hän näytti kirjettä, minkä heti pisti taskuunsa, ja kääntyi muun seuran puoleen. Hän tarjosi käsivartensa muutamalle nuorelle rouvalle, toiset herrat hääräilivät muitten naisten ympärillä, itsekukin löysi Eevansa, jonka jälkeen mentiin sille mäelle, johon talon isäntä oli luvannut rakennuttaa uutta taloa.

Minä kuljin perässä jotten olisi kellekään vaivaksi, sillä ei kukaan huolinut minusta. Seura oli hyvällä tuulella, rupateltiin ja naurettiin, laskettiin leikkiä totisista asioista ja taas joutavista asioista puhuttiin niinkuin ne olisivat olleet totisia, ja varsinkin poissa olevat tuttavat ja ystävät sekä heidän tapansa ja olonsa olivat pilan ja leikin esineenä. Eivät ne tunteneet minua enkä minä heitä, niin että en paljo välittänytkään mistä oli kysymys, ja oli minulla paitsi sitä muuta miettimistä.