Pikku kettuja   By: Harriet Beecher Stowe (1811-1896)

Kirj.

Harriet Beecher Stowe

"Little Foxes" teoksesta suomentanut Sohvi Reijonen

Werner Söderström, Porvoo, 1899.

SISÄLLYS:

Johdanto 1. Moittiminen 2. Ärtyisyys 3. Tukahuttaminen 4. Itsepäisyys 5. Suvaitsemattomuus 6. Epäkohteliaisuus 7. Vaativaisuus

JOHDANTO.

Isä, mitä sinä aijot lukea meille nyt talvipuhteina? kysäisi Jenny.

Olen aikonut lukea sarjan saarnoja, vastasin jokseenkin kummallisesta tekstistä, jota käsittelee muuan vanha kirjoitus, jonka tässä joku päivä sitten löysin lentokirjasten joukosta vinniltä.

Elä sano saarnoja , isä se tuntuu niin hirveän vakavalta ja talvipuhteina kaipaa jotain oikein hauskaa.

No, luentoja sitten, minä oikaisin, tai kirjoituksia tai esitelmiä; sanoipa niitä nyt miksi tahansa.

Mutta minkäs ihmeellisen tekstin sinä sitten löysit sieltä?

Onpahan muuan, josta äitisi isoisän isoisä, hyvin jumalinen ja suuressa arvossa pidetty Simo Shuttleworth, kerran saarnasi niiden surkuteltavain luopumisten ja eripuraisuuksien johdosta hurskasten keskuudessa West Dofieldin kaupungissa, ja se kuuluu: " ottakaa kiinni ketut, ne pikku ketut, jotka turmelevat viinimäet; sillä meidän viinimäkemme ovat nupussa ." [Sal. Korkea veisu 2:15.]

Onpa se todellakin kummallinen teksti. Mutta en minä ymmärrä, mitä sinä sillä tarkoitat.

Ihan yksinkertaisesti tutkistelemusta pikku ketuista , toimitin minä. Ja "pikku ketuilla" minä tarkoitan niitä näkymättömiä, huomaamattomia ja vähäpätöisiä pikku seikkoja, jotka turmelevat kodin onnen eivätkä anna kodin säilyä niin hyvänä kuin sen pitäisi ja se voisi olla.

Rakennettakoon vain komeita, mukavia ja hauskoja asuntoja, koristeltakoon seinät ihanimmilla tauluilla ja huoneet jaloimmilla taideteoksilla, asukoon siellä ihmisiä, joita sukulaisuus ja yhteiset harrastukset yhdistävät, olkoon heistä jokainen itsessään hyvä ja jaloluonteinen, olkoot he toisilleen uskolliset, olkoot jalomielisiä, periaatteellisia ja Jumalaa pelkääviä ja sittenkin näiden ilkeiden, jäytäväin, vähäpätöisten kettujen hävitykset turmelevat puolet kodin viinimäen onnentertuista ennen niiden tuleutumista. Ihmiset, jotka mielellään antaisivat henkensä toistensa edestä, eivät mitenkään voi elää onnellisesti yhdessä; toisin sanoen: he ovat paljoa vähemmän onnelliset kuin he olosuhteihinsa ja hyviin ominaisuuksiinsa nähden voisivat olla.

Syynä siihen on tavallisesti se, että koti ei ole ainoastaan molemminpuolisten harrastusten, vaan myöskin molemminpuolisen avomielisyyden asuinsija. Siellä on elämä peittelemätöntä; siellä on sen arkihuone, sen pukuhuone, josta me lähdemme ihmisten joukkoon, häikäilevämpään, varovaisempaan seuraelämään riisuttuamme arkipuvun mukana arkitapammekin. Siksipä vanha sananlasku sanookin: "kukaan ei ole suuri kammaripalvelijansa silmissä" ja tuttu varotus: "elä asu ystäväsi kanssa, muuten hänet menetät."

Sehän vain merkitsee, vaimoni keskeytti että me ihmiset emme ole täydellisiä ja että mitä paremmin me opimme lähimmäisiämme tuntemaan, sitä enemmän me heissä puutteita huomaamme. Ne luonteet, jotka kestävät jokapäiväisen yhteiselämän koetukset, ovat miltei yhtä lukuisat kuin neliapilaat niityllä. Yleensä tuntuu siltä kuin ne, jotka eivät kiusaa meitä erityisillä virheillään, sen sijaan tuskastuttaisivat meitä saamattomuudellaan. Täydellisesti hilliytynyt, tasainen ja luja luonne on niin harvinainen ilmiö, että sitä ei milloinkaan voi toivoakkaan tapaavansa elämää tutkiessaan.