Pilven hattaroita II Pieniä kyhäelmiä   By: Matti Kurikka (1863-1915)

Pieniä kyhäelmiä

Kirj.

MATTI KURIKKA

Tekijän kustantamana Wiipurissa 1889.

SISÄLTÖ:

Hätikkö Juttu, jota naiset eivät saa lukea Vironsusi Hevosen kertomus VIIMEISEN KERRAN: Otjon vetäjät Papirossi Ensi kerta naamijaisissa

HÄTIKKÖ.

Siihen aikaan kuin Onni vielä savikukkoja isän talon vieressä auringon lämpimällä paisteli, näki hänen usein töitään katsellessa erään omituisuuden, joka hänestä ei näy sittemmin koskaan lähteneen. Kerrankin istui hän toimessaan tavallisella työpaikallaan, kun hän äkkiä näkyi saaneen uuden tuuman päähänsä. Kiireesti paiskasi hän kaikki savikukot ja kanat yhteen möykkyyn ja läksi nähtävästi jotakin »suurta» päässänsä saunaa kohden tepastelemaan. Täällä oli hänen savivarastonsa. Yksi nytkäys vaan ja käsissä oli aimo pala savea, vielä pari semmoisia, niin jo riittikin. Hän otti saven syliinsä ja tuli takasin työpaikalleen. Nyt alkoi tärkeä toimi. Ensin paloiteltiin savi useampiin osiin. Suurin möhkäle pääsi ensin pehmeässä hiekassa viereksimään. Kun se taiteilijan mielestä oli kylliksi tasoittunut, liitettiin se pystyyn pienen puupalikan päähän, joka vuorostaan oli maahan pystytetty. Nyt alkoi pienempi savipala hiekkalaudalla pyöriäiä. Jo oli se päästä sijalleen tuon pystyssä olevan alle puupalikan viereen, kun pojalle mitä lie uutta mieleen juolahtanut. Hän jätti heti työnsä keskeiseksi, rientäen sisään. Mylleröittyään hetken omassa tavara arkussaan, tuli sieltä paperien, puupalasien ja kaikenlaisen muun romun alta näkyviin kolmijalkainen hevonen, mutta sitä ei hän ollut etsinyt, se pääsi siis lattialle odottamaan; nyt tuli esiin kuvanpuolikas, josta pää oli pois reväisty, mutta ei sekään kelvannut; mutta jopa löytyi etsittäväkin. Luonnonkirja. Hän avasi sen auki, mutta eteen sattui ihan tahraantumaton sivu, se ei siis kuulunut hänen tuttaviinsa, muuten mitä »latinaa» lie ollutkin. Kun huoneessa olikin niin pimeä, ei hän ruvennutkaan tässä teosta tutkimaan, vaan päätti viedä kirjan mukanaan ulos. Hän nousi jo seisoalleen, mutta hoksasi silloin että lattiallahan se hevonen seisoi. Sen piti ensin arkkuun päästä. Hän kyyristyi takaisin, otti hevosen käteensä, mutta ei pannutkaan sitä arkkuun, vaan alkoi säälillä katsella sen taittunutta jalkaa. Ja heräsipä sama ajatus taasen. Ehkäpä tuo oli vielä parannettavissa? Pian oli hän työpaikallaan. »Puikko keskelle, savea sen ympärille, vähän maalia sen päälle ja jalkahan oli siten tehty»; näin tuumaili poika. Siis toimeen. Puikko oli helposti löydetty, savea oli käsillä tarpeeksi, siis jalka oli valmis. Mutta maalia? No sitähän löytyi arkussa viime joulusta asti. Taasen oli poika arkkunsa ääressä. Siinä hetken hutiloituaan, löysi hän mamman antaman maali arkun, aikoi jo lähteä, mutta nytpä huomasi hän päättömän kuvan. »Sopiva tilaisuus täydentää nyt tuo!» tuli poika silmänräpäyksessä ajatelleeksi, ja kauan ei kestänyt, ennenkuin hän istui pöydän ääressä sovittelemassa kuvanpuolikasta valkealle paperille, niin että pään kohdalle jäi puhdas paikka. Siihen tahtoi hän itse pään piirustaa. Mutta siihen olisi taas ollut liimaa tarvis ja sitäpä ei pojalla ollutkaan. Täytyi siis lähteä mammalta pyytämään. Kyökkiin siis! Mutta mammapa ei kuullut edes hänen kysymystäänkään, vaan käski häntä yrttitarhasta porkkanoita ottamaan. Mikäs muu auttoi kuin jättää kesken tärkeä toimi ja totella käskyä. Pyöräys vaan ja hän oli ikkunasta yrttitarhaan hypännyt. Pian oltiin päivällisellä. Kun Onni oli päivällisen syönyt ja sitten puutarhaan lähtenyt, huomasi hän pikkusisarensa olevan hommassa hänen työpaikallaan.

»Mitä sinä minun saveani...!» huusi hän.

»Laitan kukkoja kuten sinäkin,» vastasi pikku tyttö.