Pojat asialla   By: Maiju Lassila (1868-1918)

Kirj.

Maiju Lassila

1911.

I

Äiti oli jo selittänyt hänelle asian perinpohjin, antanut kaksikymmenviisipennisen ja neuvonut miten on puhuttava kauppiaalle. Nyt toisti hän vielä neuvonsa: Antaen pienen läkkituopin neuvoi hän:

Sano kauppiaalle, jotta: Äiti käski ostaa tähän viidellä pennillä siirappia, jotta saa keittää soppaa... Muistatko sinä nyt?

Muistan, tokasi kahdeksanvuotias rehvakka poika. Äiti pani jo soppakattilan tulelle ja lisäsi:

Eläkä viivy kauvan ... ja eläkä poikkea tieltä minnekään, jotta se Immosen vihainen härkä ei puske... Kule suoraa tietä eläkä kierrä sieltä Immosen karjahakoja myöten!

Ei toki! lupasi Otto aivan ylvästelevällä äänellä ja aikoikin jo lähteä. Mutta silloin tuntui taas hiukan koskevan oikean jalan kantapäähän, jonka hän oli eilen polkenut lasinsiruseen. Hän muisti nyt tuon pikku haavan, nosti kantapäänsä koholle ja tarkasti kipeän paikan.

Ja silloin hänen päähänsä pisti taas liikata sitä. Melkein yhdellä jalalla nilkuttaen hän avitteli itsensä penkin luo, liikkasi niin että oikean jalan varvas tuskin koski lattiaan, istahti ja puristeli tuota mitätöntä naarmua, saadakseen siitä tipankaan verta.

Mutta ei se tahtonut onnistua. Vihdoin heittikin hän koko puuhan, otti pienen läkkituopin, johon piti siirappia ostaa, ja lähti. Oven luona, mennessään, hän vielä peräsi asiaansa, katsellen kaksikymmenviisipennistä:

Äiti! Viidellä pennilläkö minä sitte ostan siirappia?

Viidellä!

Entäs mitäs minä niillä loppurahoilla teen? tokasi poikarehvana vielä.

No tuo ne takaisin! tuskastui jo äiti, sysäsi Ottoa niskasta ja sanoi: Ja ala nyt jo mennä siitä... Eläkä viivy kauvan ... eläkä mene sillä Immosen härällä pusketuttamaan itseäsi.

Puskeeko se? tiedusti Otto vielä eteisestä käsin. Äiti hoputti rauhotellen:

Eikä puske, kun et itse mene pusketuttamaan! Ja kovemmalla, käskevämmällä äänellä hän lopuksi jo miltei äkäili:

Ja ala nyt siunata siinä itseäsi ja mennä ja kule tiellä siivolla niin kuin muutkin hyvät lapset kulkevat... Eläkä läikytä siirappia tielle!

E en! ylvästeli Otto ja lähti. Juoksujalkaa porhalsi hän alas rappusista. Ensin hän aikoi mennä portin kautta, mutta sitte päättikin koettaa, pääsisikö hän porraslautaa myöten ensin vauhtia juosten hyppäämään aidan yli. Se ei onnistunut, vaikka hän koetti kahdesti. Siksipä hän avasikin portin, meni siitä, sulki portin ja lähti iloisesti astelemaan, viskoen pikkuista läkkituoppiaan kuten palloa. Joskus hän hypähtikin, tuoppia kiinni ottaessansa.

Mutta hänen lähdettyänsä ryhtyi äiti, Eevastiina, puuhailemaan aamiaista miehellensä: Ensin hän tarkasti päivän kulusta, joko aamiaisaika pian tulee: Sitä tarkatessansa hän kumartui hieman pikku akkunan edessä, katsoi niin tarkasti, että veti silmiä suuriksi avatessansa otsanahkansa kureille, sai selvän ajan kulusta ja hääräili nyt keittopuuhissansa. Aamusella oli hänen miehensä, Antti Juhana, ollut työhön lähtiessänsä huonolla tuulella: oli pahastunut kahvin liiallisesta menosta. Kahvit olivat lopussa. Hänen piti ottaa puheeksi niiden osto, ja nyt hän oli päättänyt lauhduttaa sitä varten miehensä luonnon keittämällä aamiaiseksi makeaa siirappisoppaa. Itseksensä hän arveli hartaasti huokaillen:

Ei tuosta joutavasta riidasta mitään herukaan... Ja on tuota jo ollutkin toinenkin kerta!

Sitä ajatellessansa heittäytyi hän hurskaaksi, ikään kuin siten painostaaksensa, että ei riitojen syy ollut hänessä. Hän huokaili:

On ... on tuota ollut sitä hyvää...! Kunpa luoja parantaisi meidät itse kunkin...! Kunpa parantaisi ... kunpa parantaisi... Ja kunpa valaisisi meitä sanallansa!

Hänen mielensä ikään kuin yleni. Hän alkoi työnsä ohessa veisata kiekutella jumalista virttä.