Rahan orja   By: Eino Leino (1878-1926)

Kirj.

Eino Leino

1912.

[Orja romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja, Onnen orja.]

1.

Toukokuu oli kylmä ja sateinen. Ajurinhevoset olivat liukkailla puukaduilla kompastelleet, matkailijat värisseet autioissa ja vetoisissa hotellihuoneissaan.

Mutta nyt oli kesäkuu koittanut ja lämmin, aurinkoinen laine yli maailmankaupungin kattojen laikahtanut.

Siksi olikin koko Parisi liikkeellä.

Kihisivät kansaa suuret bulevardit, vieri ajopelien lakkaamaton jono leveällä valtatiellä kohti Boulognen metsää.

Oli ylhäisen maailman määrätunti. Koko kansainvälinen kapitalismi edusti itseään. Automobilin nurkkaan nojautuen istui tuossa ranskalainen rahamies, jonka sanoja kautta Europan pankkimaailman kuunneltiin kunnioituksella. Mutta muhkealla kaksivaljakolla hänen takanaan ajoi amerikalainen miljardöri, joka hänkin oli hetkeksi trustihuolistaan vapautunut ja tehnyt tuon välttämättömän virkistys ja sivistysmatkan Seinen kimmeltävään tulikaupunkiin.

Useimmilla heistä oli nainen rinnallaan. Kenellä oma, kenellä ostettu, kenellä elämän ystävä, kenellä tuokion säkenöiväksi huviksi jalokivillä koristettu.

Paljon oli Johannes Tamminen nähnyt maailmaa. Mutta Parisi, mutta vanhan maailman suuri sulatusuuni, häneltä oli vielä jäänyt näkemättä.

Nyt hän oli ollut viisi vuotta naimisissa. Viisi pitkää vuotta hän oli tehnyt työtä ja ahertanut, ei työtä työn vuoksi enää, vaan työtä rahan ja keltaisen kullan vuoksi kuuluakseen kerran elämässään näihin muutamiin tuhansiin etuoikeutettuihin, jotka maanpiiriä hallitsevat ja joiden tahdosta joka hetki nousi ja kaatui myrjadien elämän onni.

Ei hän ollut päämääräänsä päässyt vielä. Mutta hän oli jo pitkällä ja toivoi jumalan ja vuorineuvos Rabbingin avulla aina pitemmälle pääsevänsä.

Hän oli Rabbingin miljonaliikkeen osastopäällikkö Helsingistä.

Rabbing oli aikonut käyttää häntä hyväkseen, ja käyttänytkin. Mutta myöskin Johannes Tamminen oli osannut olla varoillaan. Hän oli tehnyt myöskin ominpäin eräitä onnistuneita osakekauppoja ja ansainnut niillä sievän omaisuuden.

Nyt hän oli omaksi ja ehkä vielä enemmän vaimonsa virkistykseksi lähtenyt lyhyelle huvimatkalle Parisiin. Ja nyt hän vieri tuossa samassa ajopelien pyörryttävässä paljoudessa kohti Boulognen metsää, vaimo vierellään, lapsi ja tämän hoitajatar vastapäätään.

Toisella istuimella heitä vastapäätä istui Signe, hänen vaimonsa serkku ja Johanneksen ensimmäisen, pettyneen lemmen esine, jonka isän, vapaaherra Carpin, samoin kuin Rabbinginkin, he tiesivät tuolla puistoravintolassa tapaavansa.

Johanneksen katse viipyi tällä hetkellä hänen lapsessaan. Herttainen, suurisilmäinen tyttö se oli, Seidi nimeltään. Äidin piirteet, isän päänmuoto. Ja kun hän nauroi, oli kuin olisi itse aurinko nauranut vastaan hänelle ja vanhat puurivit tien kahdenpuolen vertyneet toisen verran vihreämmiksi.

Seidi oli heidän ainoa lapsensa. Irene ei ollut suostunut useampia synnyttämään.

Sekin oli ollut joskus riidan aihe heidän välillään, sitten Johannekselle pitkän, kalvavan kaunan syy.

Nyt he eivät riidelleet enää. Nyt ei Johannekselle olisi enää pälähtänyt päähänkään tuntea kaunaa tuota vierasta naista kohtaan, joka istui hänen vierellään, jonka kosketuksen hän tunsi, mutta joka oli hänestä sielullisesti niin kaukana kuin on taivas maasta erotettu.

Oli Johannes ollut yksinäinen ennenkin. Mutta yksinäisemmäksi hän oli tuntenut itsensä vasta avioliitossaan.

Kuitenkin hän oli jatkanut ja jatkoi edelleen aviollista yhdys elämää vaimonsa kanssa.