Rahvaan tytär, miljoonain hallitsija Historiallinen kertomus   By: K. J. Gummerus (1840-1898)

Historiallinen kertomus

Kirj.

K. J. GUMMERUS

Helsingissä, Hufvudstadsbladet'in kirjapainossa, 1868 P. Th. Stolpen kustannuksella.

SISÄLLYS:

I. Ennustus II. Houkuttelia III. Martta kasvatusvanhempainsa luona IV. Ensimäinen rakkaus V. Marienburg hävitetään. Aksel ja Martta eroavat VI. Martta vankeudessa VII. Keisari ja Kenraali VIII. Sotamarskin Scheremetewin pidot IX. Miksi Menzikow aikoo Martan X. Martta muuttaa Kremliin XI. Miksi Pietari aikoi Martan XII. Pultavan tappelu XIII. Rahvaan tytär miljoonain hallitsia

I.

Ennustus.

Tuolla puolen Suomen lahden on maakuntia, joissa vielä tänä päivänä asuu ihmisiä, mitkä ovat Suomalaisten meidän sukuperää. Me emme tunne heitä enää. Se aikakausi, jona saman isän kodissa heidän kanssansa elimme, on jo menneiden aikojen mustan hunnun taka kauas siirtynyt. Me emme enää ymmärrä heidän kieltänsä, mutta äänekkeet soivat kumminkin, kun niitä kuulemme, korvissamme tunnetuilta. Me tunnustamme heitä veljiksi, sillä me näemme, että heissä asuu sama henki kun meissä. Me havaitsemme heissä samat pyrinnöt kun meissä itsissämmne. Tavat ovat tosiaan aikojen kuluessa paljon muuttuneet. Me olemme voineet pitää niitä jotensakin yhdenkaltaisia esi isäimme ajoista: että sukulaisemme Suomen lahden tuolla puolen ovat niistä eronneet, siihen emme voi heissä syytä hakea. Meidänkin maakuntamme on ollut monen kovan kohtalon alainen, mutta kumminkin ovat, naapurimme kantaneet kuormaa raskaampaa kuin täällä koskaan. Jos onkin häviö usein ollut meillä tarjona, jos onkin se syöjättärenä syönyt maamme asukkaita on kuitenkin toveriemme kohtalo, miltei siitä saakka kuin sinne asumaan jäivät, ollut mitä kovempia. Milloin ei ole sodan hirmuinen liekki anastanut maita ja asukkaita on orjuus jalkainsa alla tallannut mitä ihminen henkeänsä enemmän rakastaa vapauden.

Näillä main eli nainen, joka on oleva tämän kertomuksen ruhtinatar.

Viime vuosisadan alulla oli Litvan maakunnassa kylä, joka tosiaan kyläksi kutsuttiin, mutta joka tuskin oli kyläksi mainittava. Ken ei ole nähnyt näitä köyhäin asuntoja, näitä alhaisia huoneita, missä köyhyys vallitsee? Näitä kurjuuden pesiä, mitkä jo kaukaa näyttävät katsojalle nälän ja hädän jokapäiväisinä vieraina asuvan niissä? Ihmisiä asuu näissä kumminkin, ihmisiä, jotka elävät ainoastaan elantonsa tähden, aina huolella miettien mitä seuraavana päivänä, jopa seuraavanakin ateriana syödä.

Tämmöisiä on kylä, johon pyydän lukijan astumaan.

Minne silmä silmää on seutu ikävä. Tuolla on synkkä, pimeä metsikkö, tuolla taasen on maa autio aina taivahan rannalle saakka; tuolla nevaa ja suomaata niin kauas kuin silmä kantaa.

Metsikön sisässä on kylä. Huoneet siinä ovat sammaleesta ja savesta enemmäksi osaksi rakennetut; savusta ovat akkunat mustat. Lasipalaiset, joita siellä täällä akkunoissa nähdään, näyttävät että akkunat kerran ovat olleet lasista: mutta jos onkin nyt akkuna olevinaan tästä aineesta, on ainakin toinen puoli rievuilla paikattu. Kattona on näillä huonehilla olkia ja turpeita ja nekin ovat jo aikaa sammaltuneet.

Vähäisellä metsäisellä kukkulalla seisoo huone, joka ei aivan samaa kurjuutta osoittanut kuin toiset. Senkin katto on tosin turpeista, mutta sen seinät ovat laudoista ja sen akkunat ovat eheät. Näkyala metsän kukkulalta, ehkei ensinkään kaunis, ei ole kumminkaan niin ikävä, kuu kylästä, joka kukkulan syrjällä seisoo. Korjaava käsi on kaatanut puut ja siivonnut huoneen ympäristön.

Tämä huone on jaettu kahtia, kahteen kamariin. Tänne, tähän huoneesen astukaamme. Täällä elää Suomalainen pere: äiti, poika ja tytär.