Rakkaita sukulaisia   By: Mór Jókai (1825-1904)

Kirj.

Mauri Jokai

Unkarin kielestä suomentanut Antti Jalava

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1879.

I.

Ilta oli tulossa. Setäni, rauhatuomari Lörincz Kassay[1] seisoi ulkona asuntonsa ovessa, joka oli valtatietä päin ja ilman portitta, niinkuin muittenkin hänen vieraanvaraisten naapuriensa talot. On kyllä totta, että avonaisella pihalla loikui seitsemän karhunkokoista verikoiraa, ja jos joku tahtoi mennä sisään huoneisin, kysyi se enemmän vaivaa, kuin jos Pestissä pyysi talonvartiaa ovea avaamaan. Järkevä ihminen ei kuitenkaan liiku maantiellä ilman sauvatta; sillä tarvitsee vaan sivaltaa yhtä luppakorvista, niin muut ymmärtävät heti viittauksen ja pötkivät tiehensä, mikä minnekin. Silloin ei vielä käytetty noita lyhyitä, mitättömiä keppejä, joita vastaan ei voi nojata itseään ja joilla ei myöskään saata koiria lyödä.

Setäni Lörincz Kassay seisoi siis tuolla ovessaan, piippua polttaen, ja huusi toisella puolella tietä asuvalle lautamiehelle, joka niinikään seisoi huoneensa ovessa. Keskustelu olisi tosin käynyt helpommin, jos jompikumpi olisi mennyt toisen luokse, sillä tie oli leveä ja täytyi huutaa kovasti toinen toisensa sanoja kuullaksensa, mutta tiellä molempien talojen välillä oli niin paljon likaa, että vaunuillakin oli vaikea siitä lävitse päästä, ja jos tahtoi mennä ylitse, oli ensin kiertäminen puutarhain ympäri ja samaa tietä takaisin tuleminen, kaikkialla aitauksia myöten kiiveskellen. Sen vuoksi oli parempi tuolla tavoin huutaa toiselle puolelle.

Mitenkä Lörincz Kassay on minun setäni, sitä en tiedä, mutta pidä sinäkin, arvoisa lukija, häntä sukulaisenasi, sillä hän on kiireestä kantapäähän asti kunniallinen, kelpo mies, eikä tuota sinulle häpeää. Pitäkäämme kiinni tuosta vanhasta hyvästä tavasta, että unkarilaiset katsovat itsiään jäseniksi yhdestä perheestä, ja että vanhemmat nimittävät nuorempia veljensä pojaksi ja tyttäreksi, nämät taas heitä sedäksi ja tädiksi.