Rakkautta   By: Maiju Lassila (1868-1918)

Traagillinen lemmen tarina

Kirj.

Maiju Lassila

1912

a) TUTUSTUMINEN.

"Tekö sitä olette se Maiju Lassila ... tään Tohmajärven vallesmannin tyttö?" kysyi minulta tuntematon, lihavahko isäntämies, tyhmän näköinen ukon kellukka, joka tuli Sortavalan seurahuoneelta kadulle juuri kun minä astua sipsuttelin siitä ohi. En ollut kuulevinanikaan. Niin tungetteleva oli mielestäni se kysymys.

"Vai tuliko tässä erehdys?" arveli siihen mies hölmön näköisenä, lyöttäytyi jo matkaani ja toisti: "Niin jotta ettekös te todellakin ole se vallesmanni Lassilan tyttö?"

Nyt katsahdin minä häneen, pyöräyttää kiepautin sitte takapuoltani närkästyneenä, ylpeästi, mutta tietysti samalla sirosti ja viehkeästi, keikautin nenääni ynseästi ja äänsin sitä kyytiä poistuessani halveksivasti:

"Fyi!"

Mutta tuo ukon pahuus vaan ei hellittänytkään. Hän ei ymmärtänyt tarkotustani, vaan pysytteli mukanani kuin mikä kerä ja hyvitteli:

"Sitähän minä, jotta oikeaanhan minä osasin... Tunteehan teidät jo vanhempienne ulkomuodostakin."

Minua hän suututti, varsinkin kun näkemässä oli joukko Sortavalan kaupungin herroja kuten: pormestari, seminarilaiset ja Nissisen ylioppilaspoika. Koetin tekeytyä semmoiseksi, että tuo tungetteleva muka ei puhelekaan minulle, eikä kuulu seuraani. Kokosin hameeni oikeaan käteeni, niin että pienet, korkeakantaiset kenkäni näkyisivät ja astua sipsuttelin sitte hyvin lyhyin askelin, nenä hieman pystyssä, veikistelin ja koetin hymyillä niin huolettomasti, veikeästi ja nenä pystyssä kun vaan voin ja niin sitä sitten mennä heiluttelin.

Mutta mies vain pysyttelihe muassani, eikä ole tietävinäänkään. Ajatelkaa sitä takkiaista! Nyt se jo selitteli:

"Minä olen se entinen Kiteen Haarajärven Ikonen, joka osti tämän Peijonniemen Mäkitalon kahdeksalla kymmenellä tuhannella markalla."

Vilkasin taakseni ja olin harmista haleta huomatessani Nissisen pojankin katsovan miten minä nyt kävelin tämän tuhman näköisen ukko runtuksen kanssa. Mutta rauhallisena jatkoi vain tämä:

"Kyllä kai olette jo siitä talon kaupasta kuullut puhuttavan?"

No en minä mokomassa leikissä ollut vielä ennen ollut! Katselin toisaalle ja koetin jouduttaa kulkuani Vakkosalmea kohti, päästäkseni pois näkyvistä ja eroon tästä Ikosesta. Mutta se vain jatkoi:

"Se oli huokea hinta niin hyvämaisesta talosta... Hirsimetsä yksistään jo maksaa yli kuusikymmentätuhatta ja halkoja kasvava metsä antaa aikanaan rahaa, minkä vain ilkeää tinkiä."

Vihdoinkin saavuimme toki Vakkosalmelle. Ikonen oli kaivanut piipun taskustansa ja selvitteli sitä, puhaltamalla varteen niin voimakkaasti että posket pullistuivat punaiseksi ja näyttivät halkeamaisillansa olevan. Hän selitteli vielä:

"Arvelin ostaa uuden piipun varren, mutta se Kotilaisen pahennus olisi nylkenyt kolmatta markkaa korttelin pituisesta lankivarresta, niin päätin tuhertaa vielä tällä vanhalla."

Nyt oli minun mittani täysi. Vilkasin näkyykö ketä ja kun ei näkynyt, käännyin päin ja sanoin Ikoselle jyrkästi ja suoraan:

"Jos te ette nyt jo eroa minusta sukkelaan, niin minä kutsun poliisin."

Ikonen näytti hölmistyvän. Hän raapasi korvallistansa ja yritti:

"Ka..."

"No mitä asiaa teillä on minulle, kun siinä jälestä kääpytte?" keskeytin minä jo suuttuneena, tiuskaisemalla. Nyt selitti hän hölmönä:

"Ka enhän minä itse... Mutta kun se meidän poika on ikänsä käynyt papinkoulua ja nyt tänä kevännä pääsi ylioppilaaksi, niin se ämmä, se pojan äiti on ruvennut toivomaan, jotta se naisi teidät ... niin jotta ei joutuisi ihan talonpoikaistytön kanssa..."

Minä en jaksanut suuttua, niin hölmöltä hän näytti. Hymyäni salatakseni puristin huuleni yhteen ja keikistelin päätäni. Sillä aikaa ehti Ikonen selvitä, tuhraili jo piippunsa vartta ja puheli: